Tina Turner esitteli Robert Crayn vuonna 1987 julkaistulla live-tallenteellla tulevaisuuden lupauksena. Kiertuetta ja albumia Break Every Rule promoamaan värkätty elävän yleisön edessä kuvattu tv-spesiaali näytettiin myös Suomessa.
Siinä Cray esitti Tinan kanssa Wilson Picketin hitin 634-5789 (Soulsville, U.S.A.) ja vanhan Sam Cooke -klassikon A Change Is Gonna Come. Tietty kyttäsin spessun, ja Tina-fanina pistin asian merkille, mutta vasta muutama vuosi myöhemmin huomasin diggailevani kyseistä kitaristi-laulajaa, etenkin kun vuonna 1988 julkaistulta Don't Be Afraid of the Dark -albumilta lohkaistun kappaleen tarttuvat sävelkulut tavoittivat allekirjoittaneen korvakäytävät.
Pitkään itsekin pidin Robert Crayta bluesin ehkä vähän pinnallisena lajityypin edustajana. Ajattelin ilmeisesti, että uskottavan bluesin tulkintaan vaaditaan vähintäänkin rähjäinen ulkomuoto ja paljon elettyä elämää – räkä poskella kurjuudesta ja kaltoinkohtelusta viinalla poltetulla äänellä rouheasti julistaen – eikä juuri kampaajalla ja manikyyrillä käynyttä sliipattua, nuorehkoa olemusta kallis puku päällä.
Ulkomusiikilliset seikat eivät onneksi aina vaikuta sisältöön. Vanhempana ja viisaampana olenkin poiminut soitannasta paljon muutakin kuin vain kriitikoiden luotsaamia "merkonomi-blues"-kliseitä. Crayn siniset sävelet eivät tamppaa niitä perinteisiä, puhki koluttuja polkuja, vaan luokitus (jos sellaisia on pakko tehdä) löytyy genren urbaanista ytimestä.
Robert Cray ei ole ainoastaan kuusikielisen instrumenttinsa suvereeni osaaja, vaan hän on myös taitava laulaja, jonka tulkinnat yhdistyvät musiikkiin luontevasti ja saumattomasti – suorastaan samcookemaisen sulavasti.
Laulut kertovat pääsääntöisesti pettämisestä, mustasukkaisuudesta, kaipuusta, katumuksesta ja tietenkin rakkaudesta, etenkin epäonnisesta sellaisesta. Ne koostuvat siis kaikesta siitä, mistä perinteisen bluesin rakennuspalikat on aina tehty.
Kaikki artistin levyt, jotka olen kuunnellut läpi, ovat tasalaatuisia, mikä ei todellakaan tarkoita tasapaksua. Jokaisesta kappaleesta löytyy yleensä jokin idea tai koukku, joka saa palaamaan sen pariin aina uudestaan. Kolmisoinnut äärettömine variaatioineen ovat ehtymätön luonnonvara.
Henkilökohtaiset suosikit ajoittuvat tuonne 1980-luvun loppupuolen ja 1990-luvun alkupuolen tuotantoon. Valitsinkin tähän neljä albumia, jotka ovat vuosien varrella olleet ahkerassa soitossa. Strong Persuader (1986), Don't Be Afraid of the Dark (1988), Midnight Stroll (1990) ja I Was Warned (1992). Lisäksi vielä bonuksena pitkäsoitto nimeltään Showdown! (1985), jossa sooloilee kaksi muutakin bluesin legendaa: Albert Collins ja Johnny Copeland. Mainio albumi.
Ohessa vielä muutama biisivalinta albumeilta:
Strong Persuader
Don't Be Afraid of the Dark
Midnight Stroll
I Was Warned
- I Was Warned (pelkästään uljas nimibiisi oikeuttaa albumin julkaisun)