Irwin Goodman – Jarintori, 1.10.1987

Härmälän sanomien mainos, syyskuussa 1987.

Koska artistin syntymästä tuli kuluneeksi 80-vuotta, niin turisenpa sen kunniaksi teille pari tarinaa Antti Hammarbergistä, siis siitä kansakunnan rakastetusta rentusta, joka myös taiteilijanimellä Irwin Goodman paremmin tunnettiin.

Ensimmäinen muistoni herrasta on Tampereen messuilta joskus 1970-luvun alkupuolelta. Olin siellä vanhempieni kanssa, noin 5-vuotiaana natiaisena. Muistan vain hämärästi muita päätä pidemmän miehen, jonka ruskea leveälierinen nahkahattu vilahteli Hakametsän pihassa häntä piirittäneen ihmisjoukon keskellä, kun artisti raivasi tietään Suomen ensimmäiseen jäähallin esiintymään. Sisällä hallissa vanhempani veivät minut johonkin lapsille tarkoitettuun koppiin leikkimään, siksi aikaa, kun Irwin heitti settiä lauteilla.

Sieltäkö mahdoin saada ensikipinän Irwinin musiikkiin? Koska lapsena ensimmäiset kailottamani laulut olivat M.A. Nummisen Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä ja Irwinin St. Pauli ja Reeperbahn. Kummankaan kappaleen syvällisemmästä sanomasta en sen suuremmin tuolloin mitään onneksi ymmärtänyt. Niissä varmaankin oli vain hyvä groove. 

Sitäkään en muista, mutta minulle on kerrottu myöhemmin, että porukoitteni Pirkkalassa ylläpitämän baarin jukeboksista laitoin aina soimaan St. Pauli ja Reeberbahnin. Olin siis vielä alle kouluikäinen. Nuorna se on vitsa väännettävä. Myöhemmin olen vieraillut baareissa useastikin, soitellut jukeboksia ja unohdellut asioita, joita minulle on kerrottu myöhemmin.

Irwin lauteilla Tampereen jäähallissa, 3.12.1970, Ilveksen ja KooVeen paikallismatsin erätauolla. Tilanne 4-4. Kuka tietää lopputuloksen? Irwin kärsi 39 asteen kuumeesta, mutta hoiti kuitenkin duuninsa ääni ruvella.

Seuraava kohtaaminen Irwinin kanssa tapahtui, kun hänet oli palkattu esiintyjäksi isoveljeni kaupan avajaisiin, Tampereen Härmälässä, lokakuun 1. päivä, vuonna 1987. Silloin puhuttiin, että Irwin on luopunut viinasta ja on raitis mies. Oli miten oli, mutta kansantaiteilija saapui paikalle sellaisessa juhlakunnossa, että aikataulu heitti reilulla puolella tunnilla, koska häntä piti selvitellä takahuoneessa vahvan kahvin ja kylmän veden avulla.

Esiintyminen tapahtui pienellä kaksi kertaa kaksi metriä levyisellä korokkeella, kaupan lihatiskin vieressä, ilman bändiä. Taustoja lauloi ja soitti kitaraa Teppo Välimäki (ei sukua). Vaikka Irwin ei juuri tuolloin edustanutkaan kuuminta hottia viihdepisneksessä, oli putiikki pakattu ääriään myöten täyteen populaa. Veturituote oli valittu hyvin. Katselin touhua parin metrin päästä ja funtsin, että onpa kaiffari aivan kuin Tammerkosken rannalta repäisty puliukko. Irwin veti kuitenkin ammattitaitoisesti läpi koko setin. Siitä hatunnosto.

Itse olin tuolloin vielä ujo 18-vuotias pellavapäinen untuvikko, enkä puuttunut asioiden kulkuun, muuta kuin sen verran, että kerran kurkistin varovasti varastohuoneen puolelle ennen keikkaa. Ja siinä seisoi pitkänhuiskea Antti, yksin, harmaa elämää nähnyt villapaita päällä, pussihousut ja pitkävartiset mustat nahkasaappaat jalassa, tukka rasvassa. Reteesti tuli välittömästi morjestus kättä isosti heilauttaen. Morjestin takaisin. Hetki, jonka muistan ikuisesti. 

Lähteissään (tämän on veli kertonut jälkeenpäin) artisti nappasi takahuoneesta mukaansa täyden kaljakorin. Veli ryntäsi perään ja pyysi korin takaisin. Irwin oli kuulemma murahtanut, että "eihän tämä ole sinulta mistään pois". Mutta luopui kuitenkin korista mukisematta, hyväluontoinen kun oli. Antti oli unohtanut, että keikkapalkkio oli jo maksettu ja kauppias on tarkka rahoistaan. Pian tämän jälkeen seurasi valtaisa menestys Rentun ruusu -albumin myötä. Siihen loppuivat lihatiskikeikat, eikä "kakkosnelosia" tarvinnut enää pölliä takahuoneista. Iso sydän, Antti, aina.