John Lennon – Isolation

Joulukuun 8. paivä on päivä, jolloin John Lennon saapuu aina mieleeni kummittelemaan, tahdoin sitä tai en. Eilinen ei tehnyt poikkeusta. Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa aiheesta blogia, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. 

John chillaa mun hyllyn alla. Kyseessä on albumin The John Lennon Collection (1982) takakannen kuva, joka on otettu aamupäivällä 8.12.1980. Lennonin kuolinpäivänä oli järjestetty promokuvaukset hänen Dakota-talon kodissaan.

Olen päivän myöhässä, sillä kirjoitukseeni tulostuu päivääräksi 9.12., mutta sikäli se natsaa, koska numero yhdeksän oli Johnille tärkeä. Hän kirjoitti siitä kappaleitakin: #9 Dream ja avantgardistisen Beatles-outouden, Revolution 9. Hän on myös syntynyt päivämäärällä 9. Oudoksi homma menee, siinä vaiheessa kun ymmärrämme, että Johnin kuollessa Yhdysvaltojen itärannikolla, oli hänen kotimaan aikavyöhykkeellä Englannissa siirrytty jo seuraavaan päivään, eli 9. päivään joulukuuta. Netti on täynnä teorioita aiheesta, joten en suosittele ryömimistä liian syvälle kaninkoloon. 

 ”Olen syntynyt yhdeksäntenä lokakuuta – yhdeksäntenä kuukautena [kiinalaisen kalenterin mukaan]. Se on vain numero, joka seuraa minua ympäriinsä, mutta numerologisesti olen ilmeisesti numero kuusi tai kolme tai jotain, mutta se kaikki on osa yhdeksää." – John Lennon 

Kun Lennonia ammuttiin raukkamaisesti selkään kotiporttinsa edustalla Dakota-talossa, New Yorkissa, joulukuun 8. päivä, vuonna 1980, oli se uutinen, joka vyöryi ympäri maailmaa. Se ei ollut vain yhden kuuluisan muusikon kuolema, se oli enemmän, sillä oli vaikutusta kaikkeen. Mutta en muista sitä. Olin 12-vuotias ja kova Elvis-fani. Beatles ja Lennon eivät kiinnostaneet. Hehän olivat lähinnä Elviksen arkkivihollisia. Muistan kuitenkin ihmetelleeni Suosikki-lehdestä kuvaa kuolleesta Lennonista, joka makasi ruumishuoneen laverilla. 

Vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun hiffasin, että on olemassa muutakin musiikkia kuin vain Elvistä, aloin perehtyä muun muassa Beatlesien tuotantoon, joka sitten kolahtikin kovaa. Siitä ei ollut pitkä matka John Lennonin soolotuotantoon, johon myös rakastuin siltä istumalta. Se jotenkin vain alkoi heti resonoida oman sisäisen maailmani kanssa. 

Kappaleet kuten Isolation, Crippled Inside, Scared, Working Class Hero, God ja Mother iskostuivat tajuntaan hämmentävinä henkilökohtaisina tilityksinä, jotka jotenkin hienosti taittuivat yleismaailmallisiksi. Toisaalta taas laulut kuten Love, Imagine, Jealous Guy, Woman ja Watching The Wheels kertoivat siitä, ettei Lennonin melodiantaju ollut kadonnut Beatlesien myötä, vaan hän edelleenkin kykeni tekemään koskettavia ja mieleenpainuvia sävelmiä. 

Pikkuhiljaa, kun olin perehtynyt perusteellisemmin Lennonin musiikkiin ja elämään, minulle alkoi valjeta hänen kuolemansa traagisuus. Surin sitä jopa enemmän kuin Elviksen kuolemaa, joka oli pitkälti itse aiheutettua. Yhtäkkiä sen absurdi järjettömyys iski tajuntaani. Aloin tutkia asiaa pakkomielteisesti. Pengoin nettiä, luin kirjoja ja katselin lukemattomia dokumentteja aiheesta. Siitäkin huolimatta lopputulema oli aina sama: John pysyi kuolleena. 

Aihe kuitenkin kiinnostaa aina. Juurikin nyt hankin Apple TV:n, josta löytyi tuore dokumentti John Lennon: Murder Without A Trial, joka ensimmäisen jakson perusteella oli juurikin sitä mitä olin sen toivonut olevan: erinomainen. 

Olen käynyt New Yorkissa, elokuussa 1991, Elvis Presley fan clubin ensimmäisellä Amerikan reissulla. Jostakin syystä en poikennut Dakota-talon portilla heittämässä hyvästejä. En todellakaan tiedä miksi. Ehkä aika vain oli niin rajattu, viivyimme siellä käytännössä vain yhden päivän. Ajoimme kuitenkin bussilla talon ohi, kun olimme matkalla Vapauden patsaalle. Muistan oppaan kertoneen asiasta, samalla kun vilkaisin ikkunasta tapahtumapaikkaa. Siinä kaikki. 

Yksi todella turhauttava asia Lennonin kuolemassa on se, että hän oli juuri lopettanut pitkän viisi vuotta kestäneen hiljaiselonsa, jolloin hän oli keskittynyt perhe-elämän viettoon, ja palannut jälleen tekemään uutta musiikkia. John suorastaan pulppusi luovuuden iloa. Viimeisessä haastattelussan hän on intoa täynnä ja tulevaisuuden uskoinen. 

John puhuu edelleen ponnekkaasti arvoista, jotka ovat olleet tärkeitä ja perustavanlaatuisia tekijöitä hänen elämässään: rauhasta, toivosta, rakkaudesta ja ihmisyydestä. Uusi levy on juuri valmistunut, seuraava on jo tekeillä ja kolmas suunnittelussa. Sessioiden jälkeen oli tarkoitus lähteä kiertueelle (asia, mitä John ei soolourallaan ollut vielä toteuttanut). Johnin tarkoitus oli myös alkuvuodesta 1981 vierailla kotimaassaan Englannissa tapaamassa sukulaisiaan, ja jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. 

Haastattelun lopuksi hän sanoo: "Haluan nähdä ja kokea vielä paljon asioita, ennen kuin kuolen ja minut kuopataan. Ja toivon, että siihen on vielä pitkä aika." John ammuttiin samana iltana. 

Murhaaja hakee joka neljäs vuosi mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen, mutta joka kerta hakemus evätään. Siitä Yoko Ono on toistaiseksi pitänyt huolen. Siinä on tietty vääryys, että tappaja on edelleen elossa ja uhri on ollut kuolleena jo 43 vuotta. Mutta mädätköön tekijä päiviensä loppuun asti vankilassa. 

Kun John ammuttiin kotiportilleen, oli hänen poikansa Sean 5-vuotias. Hän on myöhemmin kertonut isästään ja hänen soolourastaan osuvin sanoin: 

"Kun isä käänsi selkänsä Beatleseille ja perusti äidin kanssa Plastic Ono Bandin, muutos oli minusta yhtä suuri kuin Henri Matissen kääntäessä selkänsä maalaustaiteelle ja päättäessä, että hän pystyi tästä lähtien sanomaan taiteessaan kaiken yksinkertaisilla paperista leikatuilla muodoilla. Aivan kuin Elvis olisi lähtenyt seitsemänkymmentäluvulla Las Vegasista ja ryhtynyt soittamaan punkkareiden kanssa. Minusta Plastic Ono Band -levy on upein ihmiskunnan aikaansaama rocklevy. Siksi hän on minulle paljon muutakin kuin vain kuusikymmentäluvun rockhahmo Jaggerin tai Claptonin tapaan." 

Videolla kamera pyörii Johnin ja Yokon tyhjässä Tittenhurstin talossa, Ascotissa Englannissa, heinäkuussa 1971. Sanoma on tätä päivää: Isolation.