Joulukuun 8. paivä on päivä, jolloin John Lennon saapuu aina mieleeni
kummittelemaan, tahdoin sitä tai en. Eilinen ei tehnyt poikkeusta.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa aiheesta blogia, mutta tässä sitä nyt
kuitenkin ollaan.
|
| John chillaa mun hyllyn alla. Kyseessä on albumin The John Lennon Collection (1982) takakannen kuva, joka on otettu aamupäivällä 8.12.1980. Lennonin kuolinpäivänä oli järjestetty promokuvaukset hänen Dakota-talon kodissaan. |
Olen päivän myöhässä, sillä kirjoitukseeni tulostuu päivääräksi 9.12., mutta
sikäli se natsaa, koska numero yhdeksän oli Johnille tärkeä. Hän kirjoitti
siitä kappaleitakin: #9 Dream ja avantgardistisen Beatles-outouden,
Revolution 9. Hän on myös syntynyt päivämäärällä 9. Oudoksi homma
menee, siinä vaiheessa kun ymmärrämme, että Johnin kuollessa Yhdysvaltojen
itärannikolla, oli hänen kotimaan aikavyöhykkeellä Englannissa siirrytty jo
seuraavaan päivään, eli 9. päivään joulukuuta. Netti on täynnä teorioita
aiheesta, joten en suosittele ryömimistä liian syvälle kaninkoloon.
”Olen syntynyt yhdeksäntenä lokakuuta – yhdeksäntenä kuukautena
[kiinalaisen kalenterin mukaan]. Se on vain numero, joka seuraa minua
ympäriinsä, mutta numerologisesti olen ilmeisesti numero kuusi tai kolme tai
jotain, mutta se kaikki on osa yhdeksää." – John Lennon
Kun Lennonia ammuttiin raukkamaisesti selkään kotiporttinsa edustalla
Dakota-talossa, New Yorkissa, joulukuun 8. päivä, vuonna 1980, oli se
uutinen, joka vyöryi ympäri maailmaa. Se ei ollut vain yhden kuuluisan muusikon kuolema, se oli enemmän, sillä oli vaikutusta kaikkeen. Mutta en muista sitä. Olin 12-vuotias ja
kova Elvis-fani. Beatles ja Lennon eivät kiinnostaneet. Hehän olivat
lähinnä Elviksen arkkivihollisia. Muistan kuitenkin ihmetelleeni
Suosikki-lehdestä kuvaa kuolleesta Lennonista, joka makasi
ruumishuoneen laverilla.
Vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun hiffasin, että on olemassa muutakin
musiikkia kuin vain Elvistä, aloin perehtyä muun muassa Beatlesien
tuotantoon, joka sitten kolahtikin kovaa. Siitä ei ollut pitkä matka John
Lennonin soolotuotantoon, johon myös rakastuin siltä istumalta. Se jotenkin
vain alkoi heti resonoida oman sisäisen maailmani kanssa.
Kappaleet kuten Isolation, Crippled Inside, Scared, Working Class Hero, God ja Mother iskostuivat tajuntaan hämmentävinä
henkilökohtaisina tilityksinä, jotka jotenkin hienosti taittuivat
yleismaailmallisiksi. Toisaalta taas laulut kuten Love,
Imagine, Jealous Guy, Woman ja
Watching The Wheels kertoivat siitä, ettei Lennonin melodiantaju
ollut kadonnut Beatlesien myötä, vaan hän edelleenkin kykeni tekemään
koskettavia ja mieleenpainuvia sävelmiä.
Pikkuhiljaa, kun olin perehtynyt perusteellisemmin Lennonin musiikkiin ja
elämään, minulle alkoi valjeta hänen kuolemansa traagisuus. Surin sitä jopa
enemmän kuin Elviksen kuolemaa, joka oli pitkälti itse aiheutettua. Yhtäkkiä
sen absurdi järjettömyys iski tajuntaani. Aloin tutkia asiaa
pakkomielteisesti. Pengoin nettiä, luin kirjoja ja katselin lukemattomia
dokumentteja aiheesta. Siitäkin huolimatta lopputulema oli aina sama: John
pysyi kuolleena.
Aihe kuitenkin kiinnostaa aina. Juurikin nyt hankin Apple TV:n, josta löytyi
tuore dokumentti John Lennon: Murder Without A Trial, joka
ensimmäisen jakson perusteella oli juurikin sitä mitä olin sen toivonut
olevan: erinomainen.
Olen käynyt New Yorkissa, elokuussa 1991, Elvis Presley fan clubin ensimmäisellä Amerikan reissulla. Jostakin syystä en poikennut Dakota-talon portilla heittämässä hyvästejä. En todellakaan tiedä miksi. Ehkä aika vain oli niin rajattu, viivyimme siellä käytännössä vain yhden päivän. Ajoimme kuitenkin bussilla talon ohi, kun olimme matkalla Vapauden patsaalle. Muistan oppaan kertoneen asiasta, samalla kun vilkaisin ikkunasta tapahtumapaikkaa. Siinä kaikki.
Yksi todella turhauttava asia Lennonin kuolemassa on se, että hän oli juuri
lopettanut pitkän viisi vuotta kestäneen hiljaiselonsa, jolloin hän oli
keskittynyt perhe-elämän viettoon, ja palannut jälleen tekemään uutta
musiikkia. John suorastaan pulppusi luovuuden iloa. Viimeisessä
haastattelussan hän on intoa täynnä ja tulevaisuuden uskoinen.
John puhuu edelleen ponnekkaasti arvoista, jotka ovat olleet tärkeitä ja
perustavanlaatuisia tekijöitä hänen elämässään: rauhasta, toivosta,
rakkaudesta ja ihmisyydestä. Uusi levy on juuri valmistunut, seuraava on jo
tekeillä ja kolmas suunnittelussa. Sessioiden jälkeen oli tarkoitus lähteä
kiertueelle (asia, mitä John ei soolourallaan ollut vielä toteuttanut).
Johnin tarkoitus oli myös alkuvuodesta 1981 vierailla kotimaassaan
Englannissa tapaamassa sukulaisiaan, ja jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen
vuoteen.
Haastattelun lopuksi hän sanoo: "Haluan nähdä ja kokea vielä paljon asioita,
ennen kuin kuolen ja minut kuopataan. Ja toivon, että siihen on vielä pitkä aika." John ammuttiin samana iltana.
Murhaaja hakee joka neljäs vuosi mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen, mutta
joka kerta hakemus evätään. Siitä Yoko Ono on toistaiseksi pitänyt
huolen. Siinä on tietty vääryys, että tappaja on edelleen elossa ja uhri on
ollut kuolleena jo 43 vuotta. Mutta mädätköön tekijä päiviensä loppuun asti
vankilassa.
Kun John ammuttiin kotiportilleen, oli hänen poikansa Sean 5-vuotias. Hän on
myöhemmin kertonut isästään ja hänen soolourastaan osuvin sanoin:
"Kun isä käänsi selkänsä Beatleseille ja perusti äidin kanssa Plastic Ono
Bandin, muutos oli minusta yhtä suuri kuin Henri Matissen kääntäessä
selkänsä maalaustaiteelle ja päättäessä, että hän pystyi tästä lähtien
sanomaan taiteessaan kaiken yksinkertaisilla paperista leikatuilla
muodoilla. Aivan kuin Elvis olisi lähtenyt seitsemänkymmentäluvulla Las
Vegasista ja ryhtynyt soittamaan punkkareiden kanssa. Minusta Plastic Ono
Band -levy on upein ihmiskunnan aikaansaama rocklevy. Siksi hän on minulle
paljon muutakin kuin vain kuusikymmentäluvun rockhahmo Jaggerin tai
Claptonin tapaan."
Videolla kamera pyörii Johnin ja Yokon tyhjässä Tittenhurstin talossa,
Ascotissa Englannissa, heinäkuussa 1971. Sanoma on tätä päivää: Isolation.