U2 – Rattle and Hum

Elokuva Rattle and Hum (1988) on tallenne ajalta, jolloin U2 oli vielä U2 ja Bono lihaa ja verta eikä Jumala. Filmille on taltioitu irkkubändin vuoden 1987 Amerikan kiertueen esityksiä keikoilta ja niiden ulkopuolelta sekä hetkiä reitin varrelta.

Elokuvasta irrotettu tupla-albumi sisältää sekä studio- että live-esityksiä ja kuuluu bändin parhaimpien pitkäsoittojen joukkoon. Leffa oli levityksessä myös Suomessa ja kävin sen silloin tsekkaamassa. Ostin heti ilmestyessään leffan vhs-julkaisun ja myöhemmin myös dvd:n. Nykyään se on saatavilla myös blu-ray-formaatissa.

Elokuvassa luovitaan vastakohtien ristiaallokoissa. Pienistä ja intiimeistä kohtauksista siirrytään hetkessä valtaville areenoille ja stadioneille, mikä osoittautuu toimivaksi tehokeinoksi, tuoden kokonaisuuteen liikettä ja lumoa. Oikeastaan yhtään pysähtynyttä hetkeä ei nähdä, vaan kaikki liukuu hätäilemättä sulavasti eteenpäin.

Välillä käydään Elviksen kotona Gracelandissa ja rokin kehdossa Sun-Studiolla, Memphisissä, jossa äänitetään kappaletta Angel of Harlem. Välillä lauletaan gospel-kuoron kanssa kirkossa I Still Haven't Found What I'm Looking For ja välillä hengaillaan blueslegenda B. B. Kingin kanssa harjoituksissa ja lavalla When Love Comes To Town -biisiä raastavasti auki repien.

Phil Joanou'n mustavalko-ohjaus on graafisuudessaan puhuttelevaa ja taidokasta. Erityisesti live-esitysten kuvaus on poikkeuksellisen komeata katseltavaa. Edgen kitara ja nahkaruoskan lailla notkeasti ja luontevasti liikkuva, itseään säästelemätön solisti kruunaavat asetelman. Silmäkarkkia saadaan vielä loppuosioon, jolloin leffaan ilmestyvät punaisena hehkuvat värit. Rattle and Hum pitää pintansa edelleen yhtenä lajityyppinsä parhaana edustajana. Se vain paranee vanhetessaan.

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on 8. marraskuuta 1987 McNichols Sports Arena'lla, Denverissä, Coloradossa kuvattu Sunday Bloody Sunday. Bono pitää keskellä kappaletta väkevän puheen, jollaisia ei enää esittävien artistien taholta kuulla. Laulu kertoo Irlannin vuoden 1972 verisestä sunnuntaista (Wikipedia), mutta on sanomaltaan täysin yleispätevä tähän päivään. Sodan lainalaisuudet pysyvät aina vakiona.

Missä on muuten tämän päivän artistien kriittiset ja uskaliaat kannanotot? Etenkin nyt kun niitä eniten kaivattaisiin. Vielä joskus protestoitiin Vietnamin sotaa vastaan, kokoonnuttiin nälkää näkevien puolesta ja vaadittiin vapauttamaan Mandelaa. Kaikella tuolla oli vaikutusta. Mitä tapahtuu nyt? Ei mitään. Lauletaan pelkkiä turhanpäiväisyyksiä, joita radio suoltaa eetteerin jatkuvalla syötöllä. Ovatko taiteilijat jäätyneet rahan vallan, median ja rikkihappoa sylkevän somen edessä?

And let me tell you something. I've had enough of Irish-Americans who haven't been back to their country in 20 or 30 years come up to me and talk about the resistance, the revolution back home, and the glory of the revolution, and the glory of dying for the revolution. Fuck the revolution! They don't talk about the glory of killing for the revolution. What's the glory of taking a man from his bed and gunning him down in front of his wife and his children? Where's the glory in that? Where is the glory in bombing a remembrance day parade of old-age pensioners, their medals taken out an polished up for the day? Where's the glory in that? To leave them dying or crippled for life or dead under the rubble of the revolution that the majority of the people in my country don't want.  – Bono