Bruce Springsteen, Olympiastadion, Helsinki 12.7.2024

Näillä kilometreillä tällaiset keikkareissut on rankkoja. Ensin duunipäivä alle, sitten yhteensä viisi tuntia bussissa istumista, kolme tuntia stadionilla odottelua ja sitten vielä toinen kolme tuntia intensiivistä konserttia. Tietää käyneensä, kun seuraavana aamuna joka paikkaa kolottaa. Mutta Bruce Springsteen -konsertin pitääkin olla kokonaisvaltainen kokemus, sen on tunnuttava ruumiissa ja puhuteltava sielua. Tai kuten tokaisin kaverilleni keikan jälkeen, että olisi sitä voinut paskemminkin perjantai-ehtoonsa viettää.

Katso kaikki konserttikuvat: © FotoMesta

Kun loppuvuodesta 2023 tuli tieto, että Bruce Springsteen tulee sittenkin konsertoimaan Suomeen, meinasin nielaista aamuisen Irish coffeeni väärään kurkkuun. Saman vuoden helmikuussa Yhdysvalloista alkanut maailmankiertue ja sen alustavasti julkaistu keikkalista ei sisältänyt Suomea. En aivan täysin ollut menettänyt toivoani, mutta jotenkin sisäinen ääneni vain sanoi, että Pomoa ei tällä kiertueella täällä nähdä.

Yllätys olikin sitten suuri, kun Helsinki oli yhtäkkiä lisätty säännöllisesti seuraamaani listaukseen. Itse asiassa ehdin huomata sen Springsteenin virallisilta Facebook-sivuilta ennen kuin yksikään kotimaan media ehti tarttua aiheeseen. Välittömästi kun liput tulivat myyntiin hommasin tiketin perinteiseltä paikalta kentän takaosasta. Sinne on asemoiduttu kahdella aikaisemmallakin Brucen Olympiastadionin keikalla. Permannolle fiilis ja saundit vain välittyvät paremmin kuin istumakatsomoihin.

En rynnännyt heti konsertin jälkeen kirjoituspöydän ääreen, koska halusin muutaman päivän sulatella ja jäsennellä ajatuksiani, lukea muiden fanien kokemuksia, katsella kaikessa rauhassa keikkavideoita ja -kuvia. Ja hyvä niin, sillä Brucen suomalaisen FB-ryhmän (This Hard Land - Finnish Bruce Springsteen Fan Community) julkaisuja onkin ollut mukava seurata. Netistä löytyy myös samaa nimeä kantava keskustelufoorumi.

On uskomatonta, miten jotkut uskolliset suomalaisfanit ovat saattaneet elämänsä aikana nähdä jopa 100 Pomon konserttia. Ja monet ovat käyneet vähintäänkin kymmenissä konserteissa maailmalla. Tarinat ovat usein myös hyvin liikuttavia ja todistavat musiikin voimasta, kuten kuinka Springsteenin laulut ovat auttaneet vaikeina aikoina ja jopa selviämään vaikeasta masennuksesta. Asioita, jotka olisi hyvä (itsekin) muistaa, ennen kuin lähtee jyrkin sanoin arvostelemaan toisten musiikkimakua. Kyse saattaa olla hyvinkin henkilökohtaisista kokemuksista, jotka ovat voimakkaasti kytköksissä tunne-elämään.

Pomon fanit ovat myös hyvin yhteisöllinen porukka, joka kokoontuu näkemään toisiaan konserttien yhteydessä. Hc-fanit tietenkin menevät aina keikoilla aidalla rajatulle pittialueelle, jonne tulijoille on jaettu järjestysnumerot etukäteen. Heidän tarttuvaa intoa ja riemua olikin hauska konsertin aikana seurata isoilta lavan molemmille reunoille ja esiintyjien taakse sijoitetuilta valtavilta screeneiltä.

Yhteisöllisyys suurissa tapahtumissa, ja etenkin Springsteen-konserteissa on voimakkaasti läsnä. Se, mikä on oikeassa elämässä katoavaa kansanperinnettä. Katso kaikki keikkavideot MusaMestan YouTube-kanavalta.

Superlatiivit lähtevät helposti hanskasta kun puhutaan Brucen keikoista. Näin kävi myös meikäläiselle, kun yritin pukea sanoiksi ensimmäistä kohtaamistani Pomon kanssa stadikalla vuonna 2008. Seuraavana vuonna näin hänet kotikaupungissani Tampereella, Ratinan stadionilla. Ja viimeisin kerta oli vuonna 2012 Olympiastadionilla, jolloin pääsin todistamaan Springsteenin uran pisintä, yli nelituntista konserttia. Mikään ei kuitenkaan voita ekan kerran hurmoksellista kokemusta. Tiesin sen jo valmistuessani tulevaan konserttiin.

Brucella on ollut kiertueen aikana terveytensä kanssa ongelmia, mikä on aiheuttanut keikkojen peruuntumisia. En olisi halunnut olla oikeassa, mutta uumoilin jo ennen kiertueen alkua, että kuinkahan mahtaa yli 70-kymppisellä kunto kestää raskaan ja pitkän kiertuerupeaman. Eikä se sitten kestänytkään. Vatsahaavan takia jouduttiin pitämään useamman kuukauden keikkatauko, jonka jälkeen alkoi ääni reistailla. Siitä kuitenkin selvittiin, ainakin toistaiseksi, vain kymmenen päivän levolla ja kahden konsertin peruuntumisella.

Pomon äänen kondista vähän jännitin, että kuinka se kantaa koko pitkän ja kuluttavan esiintymisen ajan. Raporttien mukaan edellisellä pysähdyksellä Tanskassa ongelmia oli aika ajoin ollut. Ja välillä tuntuikin, että artistin piti väkisin pusertaa ne kovimmat ärjähdykset. Sitä totuttua energiaa ja raivoa ei aina aivan puhtaimmillaan löytynyt. Todennäköisesti pelkkä ikäkin jo vaikuttaa asiaan. Mutta ääni kesti. Eikä pienet epäpuhtaudet sun muut puutteet menoa haitanneet. But hey, it's only rock'n'roll!

Näytöille heijastetut suomenkieliset sanat parissa kappaleessa ja yhden puheen aikana herättivät hämmennystä.

Ikäisekseen Pomo veti keikan komeasti ja kunniakkaasti läpi. On selvää, että lavalla ei ollut enää sama mies kuin se, jonka näin kesällä 2008. Fysiikka luonnollisestikin jo tulee 74-vuotiaalla vastaan. Temput ovat taaksejäänyttä elämää. Perjantaina ei nähty polviliukuja, pianon päällä tanssimista, kuperkeikkoja tai mikrofonitelineessä pää alaspäin roikkumista. Toisaalta, nyt keskityttiin enemmän ydinasiaan, eikä kehäraakin merkkejä todellakaan ollut havaittavissa. Lavalla kuitenkin oli nyt toisenlainen artisti.

Heti ensimmäisistä tahdeista lähtien oli E Street Bandin liiderin kasvoilla havaittavissa tietynlaista vakavuutta, jopa surumielisyyttä. Olemuksesta ei paistanut sellainen ilo ja riemu, mitä olen tottunut näkemään. Bruce on viime vuosina, ja ihan viime aikoinakin kokenut isoja menetyksiä, niin bändin jäsenistössä kuin yksityiselämässäänkin. Se varmasti näkyy kehonkielessä. Myös oman elämän rajallisuus on käynyt selväksi. Kuolema ja luopuminen kuuluivat illan teemoihin.

Lonesome Day potkaisi konsertin käyntiin ja sen vanavedessä kuultiin niin monta biisiä putkeen, että en ihan heti päässyt henkeen mukaan. Yleensä Bruce on jo aika pian parin kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen alkanut herätellä yleisöä, heitellä ylävitosia ja läppää. Oikeastaan vasta The Promised Landin kohdalla, joka oli illan seitsemäs esitys, aloin lämmetä, kun tuttu turpahöyläintro rikkoi ilmaa ja Bruce käveli ensimmäistä kertaa alarampille moikkaamaan eturivin fanejaan.

Kun Pomo laskeutuu yleisönsä tasolle, hänen ilmeensä ja olemuksensa muuttuu välittömästi. Silloin nähdään se hymyilevä, kujeileva ja vapautunut artisti, jota on aina ilo seurata. Springsteen elää ja hengittää yleisöään. Se varmasti on yksi ikämiehen ikuisen nuoruuden ja energisyyden salaisuus. Heidän takiaan hän edelleen jaksaa kiertää maailmalla.

Huuliharppujen jakelusta on näköjään nykyisin muodostunut rutiini. Nyt sellaisen sai kaksi toivomuslapuilla varustautunutta onnekasta pikkupoikaa. Muistan, kuinka Tampereen keikalla, vuonna 2009, eräs eturivin tytöistä yllätettiin vielä täydellisesti, kun The Promised Landin jälkeen Pomo tyrkkäsi Hohnerin hänen käteensä. Ilme oli näkemisen arvoinen, ja jopa onnistuin ikuistamaan hetken videolle sen ajan kännykälaadulla. Video saattaa jopa ilmestyä vielä YouTube-kanavalleni joku päivä. Stay tuned!

Yleisön biisitoivelaput ovat tulleet elinkaarensa päähän jo muutama vuosi sitten. Niitä kyllä edelleen näkyi, mutta toiveita ei toteutettu.

Konsertin loppupuolella muistettiin edesmenneitä E Street Bandin jäseniä. Eniten ruutuaikaa screeneillä sai Pomon sielunkumppani, saksofonisti Clarence "Big Man" Clemons.

Kun Bruce kertoo yleisölle olevansa hänen ensimmäisen bändinsä, The Castiles, viimeinen elossa oleva jäsen, ja heti sen perään tulkitsee laulun Last Man Standing, niin se kuuluisa pala siellä kurkussa alkoi ilmoittaa olemassaolostaan. Toinen emotionaalinen hetki koettiin kappaleen Backstreets aikana. Jos biisi itsessään jo nostattaa tunteet pintaan, niin pökköä lyötiin pesään puheosuudella, jossa itsekin liikuttuneelta vaikuttanut Springsteen käsi sydämellä vannotti rakkauttaan yleisölleen: "until the end, until the end, until the end..."

Juuri sillä hetkellä se kamelin selkä sitten taittui. Tunnekuohu teki tuloaan. Elämä vilisi silmissä ja koko 40 vuotinen historia tämän herran musiikin parissa lyötiin yhdessä sekunnissa voimalla tajuntaani. Siitä eteenpäin surffailinkin luontevasti flow-tilan aallonharjalla konsertin loppuun asti. Ymmärsin sen, mistä tässä kaikessa taas oikein olikaan kysymys: ei elämää suuremmasta, vaan pienistä ja merkityksellisistä hetkistä elämässä.

Yksi konsertin kohokohdista oli herkkä esitys kappaleesta The River, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa livenä. Sen lopun poikkeuksellisen pitkän falsettiosuuden tiivisti Helsingin Sanomien arvostelija parhaiten: "Aivan kuin ikääntynyt Springsteen olisi lohduttanut laulun alkuperäistä, huomattavasti nuorempaa kertojahahmoa."

Muita mieleen painuneita esityksiä olivat aina elävän yleisön edessä toimiva, väkevä Youngstown sekä uskon ja toivon ylistysveisu The Rising. Pidin myös soul-klassikko Nightshiftin esillepanosta. Mukaan otettiin myös taustalaulajat, jotka loivat hienoja gospelmaisia sävyjä esitykseen. Mutta kun järkäleitten Thunder Road ja Born To Run introt täyttivät stadionin, aika pysähtyi. Siinä hetkessä soi sekä alku että loppu. Tunnetta vahvisti entisestään se, että todennäköisesti näin Brucen viimeistä kertaa.

Konsertin tunnelmat nivoutuivat luontevasti yhteen omien ajatuksieni kanssa. Hyvää matkaa kuuttakymmentä käyvänä, olen ilman Elon laskuoppiakin ymmärtänyt, että takana on enemmän vuosia kuin edessä. Aika on kulunut nopeasti. Vasta äskenhän ostin Epe'sistä Born In The USA ja Darkness On The Edge of Town -albumit. Puhumattakaan siitä, kuinka jouduin myymään kirjaimellisesti buutsit jalastani, että saisin hommattua Daddy Coolista The River -tuplan.

Ne lukemattomat muistot ja hetket, joita on tullut vietettyä näiden laulujen parissa, jotenkin kiteytyivät tuohon kauniiseen ja lämpimään perjantain kesäiltaan.

Jäähyväisten henkeä ja kaihoa oli vahvasti aistittavissa, kun Bruce asteli vielä Twist and Shout -biletyksen jälkeen yksin lavalle kitaransa kanssa, esittämään illan viimeisen, I'll See You In My Dreams.

I'll see you in my dreams

When all our summers have come to an end

I'll see you in my dreams

We'll meet and live and laugh again

I'll see you in my dreams

Yeah, up around the river bend

For death is not the end

And I'll see you in my dreams

Kiitos Bruce, kiitos E Street Band.