Bruce Springsteen & E Street Band – Helsingin olympiastadion, 11.7.2008

Bruce Springsteen ja E Street Band koettuna konsertissa saattaa lähennellä jopa uskonnollista kokemusta. Niin kävi minulle, täysin yllättäen ja pyytämättä, heinäkuisessa illassa, olympiastadionilla, vuonna 2008.

Springsteen-diggailuni alkoi joskus 1980-luvun puolenvälin tietämillä. Syynä siihen, varmaan niin kuin vähän yhdellä sun toisella aikalaisella, oli Pomon lopulliseen kansainväliseen läpimurtoon luotsannut ja supertähden asemaan pönkittänyt albumi Born In The USA.

Vähän vanhempi serkkuni oli fanittanut Brucea jo vuosia, joten sainkin häneltä mentoroinnin lisäksi, näppärästi lainaan nipun Pomon siihenastisen uran merkittävimmät vinyylit. Pian hankin ne myös omaan omistukseen. Tie tämän amerikkalaisen musiikintekijän ja tarinankertojan maailmaan oli avattu, eikä siltä ole ollut paluuta.

Vuosikausia Springsteen kiersi suomalaiset konserttilavat kaukaa. Lähin minne hän pääsi oli Ruotsi, jossa hän vierailikin useasti. Näytti jo vahvasti siltä, että meitä ja rakasta naapuriamme erottava Pohjanlahti oli ylivoimainen ylitettävä maanteitä lauluissaan ylistävälle kiertolaiselle.

Mutta tunne oli sama täällä tois pual jokkee. En vain saanut astuttua autolauttaan ja sen ihanaan buffetpöydän tuoksuiseen atmosfääriin. Muistan kyllä vakavasti harkinneeni sitä vuonna 1988, kun Pomo saapui Tunnel of Love -kiertueellaan Tukholmaan. Se jäi kuitenkin vain aikomukseksi. Vähitellen alkoi kiihkein Bruce-huumani laskeutua, ja kun siirryttiin 1990-luvulle, oli Pomokin jo jättänyt E Street Bandin ja tuntui olevan jotenkin eksyksissä.

Törmäsimme stadikalla tuttuihin. Vasemmalla Antti ja oikealla Jokke. Kameran takana, Kari. Meikäläinen keskellä, valmistautumassa elämänsä konserttiin, vaikka olinkin siitä vielä autuaan tietämätön.

Kunnes kesäkuussa 2003 taika vihdoin murtui ja Bruce Springsteen suvaitsi bändinsä kanssa saapua lintukotoomme. Olympiastadion toimi näyttämönä. Kysyntä oli niin kovaa, että suunnitellun yhden keikan sijaan buukattiin Pomolle myös toinen keikka. Konsertit keräsivät yhteensä 90 000 katsojaa. Luku rikkoi Michael Jacksonin aiemman ennätyksen. Se oli kaikkien aikojen suurin yleisömäärä Suomessa.

En kuitenkaan ollut paikalla. Enkä todellakaan enää muista miksi. Syynä saattoi olla se, että kävin tuolloin läpi kaiken maailman koulutuksia ja työttömyysjaksot kuuluivat myös kuvaan, joten hintavat konserttireissut eivät välttämättä nousseet prioriteeteissa kovin korkealle. Todennäköisin syy varmaan oli kuitenkin se, että Springsteen oli jäänyt armotta taka-alalle omien musiikillisten kiinnostuksen kohteiden suhteen. Pomo oli vuosien varrella ryvettynyt.

Alkuvuodesta 2008 tuli jälleen ilmoitus konsertista. Bruce oli Magic-kiertueensa tiimoilta tulossa härmään. En edelleenkään hihkunut innosta. Nyt olin kuitenkin jo duunissa, joten fyffe ei sillä tapaa tehnyt tiukkaa ja keikka sattuisi olemaan juuri sopivasti kesälomani aikaan – päätin, että nyt jos koskaan lähdetään. Sain vielä suostuteltua ystäväni Karin mukaan, joten mikään ei enää voinut estää nuoruuden sankarini kohtaamista silmästä silmään.

Onko hän vielä entisten vuosiensa keikkakunnossa? Onko äijä livenä nähtynä mukamas niin kova, mitä kaikki väittivät ja ylistivät? Olin enemmän kuin skeptinen.

Saavuimme stadionille. Sää suosi. Aurinko paistoi. Ilma oli täydellinen. Törmäsimme heti tuttuihin. Antti, Jokke ja Sami olivat myös saapuneet paikalle. Lyöttäydyimme yhteen ja jäimme odottelemaan mitä tuleman piti.

Vihdoin 58-vuotias rockin entinen tulevaisuus astelee lavalle ja lyö ensimmäiset sointunsa Telecasteriin. Silloin se tapahtui. Polveni notkahtivat. Jotain lähti kumpuamaan sisältäni, jotain joka oli kapseloitunut sinne vuosiksi. Se vanha palo tätä uskomatonta elämää suurempaa hahmoa ja hänen musiikkiansa kohtaan heräsi sillä jumalan hetkellä.

Aloin leijua. Ja se leijuminen kesti koko konsertin yli kolmetuntisen keston ajan. Aika ja paikka menettivät merkityksensä. Yhtäkkiä tajusin, että rock ON, se vyöryi lavalta, muistojen tulviessa tajuntaani. Välillä piti purra kivuliaasti huulta, että ylitsepursuavat tunteet eivät ottaisi täydellistä valtaa, niin että en kerta kaikkiaan vain hajoaisi palasiksi siihen paikkaan.

Kokemus oli hengellinen. En ollut aiemmin uskonut sellaiseen. Jotain suurempaa oli läsnä. Pomo bändeineen on voimalaitos, joka kykenee kanavoimaan universumista aaltopituuksia ja energioita, joiden eteen osunut yleisö saa niistä tahtomattaan osansa. Sen vuoksi monet kaiketi kiertavät yhä uudelleen ja uudelleen Springsteenin konserteissa ympäri maailmaa. Olin todistamassa sitä.

Palasin kotiin puhdistautuneena. Menin ja hankin siltä istumalta kaiken viime aikaisen Pomon tuotannon, joihin en ollut tuntenut ennen konserttia enää kiinnostusta. Diggailuni alkoi uudelleen, entistä suuremmalla sykkeellä.

Katsaus Riku Olkkosen, vain faneille, rajoitettuna painoksena myytyyn kuvakirjaan, jossa käsitellään Pomon 2003 ja 2008 Suomen keikat. Oma kappaleeni on nro 70/200.

Keikasta on kulunut jo 15 vuotta, mutta edelleen muistan tuon hetken ja ammennan siitä silloin tällöin vieläkin potkua arkeeni. Eikä Springsteen-fanitukseni ole enää näyttänyt hiipumisen merkkejä, kuten tapahtui joskus vuosia sitten.

Näin Pomon keikalla vielä Tampereella 2009 ja Helsingissä 2012 (uran pisin keikka), mutta eka kerta on aina eka kerta. Täysin samoihin uskonnollisiin tunnelmiin ei enää noissa konserteissa noustu, mutta mahdotontahan se olisi ollutkin. Kokemus oli ainutlaatuinen.

Kirjoitin heti kotiutuessani silloiselle Elvis-foorumille täysin tunteella vedetyn tiivistelmän keikasta. Se kuului seuraavasti:

Mahtava konsertti!! Se oli enemmän, se oli elämä, se oli Amerikka, rock'n'roll, tunnetta, paloa, humisevia harjuja, palavia pensaita, kiihkoa, lämpöä, viileyttä, iloa, surua – koko elämän kirjo. Pomo oli vedossa. Mieletöntä!

Olin suhteellisen välinpitämätön vielä hetki ennen konsertin alkua, mutta täytyy myöntää, että kun on äijää diggaillut lähes 25 vuotta, niin kyllä se vaan veti raavaankin miehen hiljaiseksi ja pisti nieleskelemään, kun yhtäkkiä mies on siinä – lihassa ja veressä. Vielä siis keski-ikäinenkin kykenee olemaan jostain aidosti innoissaan. En suoraan sanottuna olisi uskonut. Ja vielä selvinpäin.

Itselle konsertin kohokohta oli Point Blank, joka tuli siis toiveena yleisöstä. Bruce esitteli plakaatin yleisölle, jossa luki: "This was my dad's last wish." Silloin kanavat aukesi. Oikein piti kunnolla purra huulta ja kakoilla biisin aikana, mutta kyllä se tippa pääsi linssiin vaan vierähtämään. Tämä on aina ollut lempparibiisejäni Brucen tuotannosta, ja eipä ole tainnut tällä kiertueella sitä edes esittää? Tajunnanräjäyttäjä.

En vieläkään kykene käsittämään miten mies pystyy riehumaan lavalla yli kolme tuntia putkeen, kun itse olin reporanka jo pelkästä seisoskelusta, ja onhan meillä ikäeroakin lähes 20 vuotta. Karismaa riittää vaikka muille jakaa, ja jos joku osaa ottaa yleisönsä, niin tämä mies. Se mikä ei ikinä välity mistään tv-ruudun kautta oli se yllättävä rentous, joka säteili Brucesta ja koko ryhmästä. He ilmeisesti tekevät tätä mielikseen. Ja se välittyy yleisöön.

Summa summarum, ei kaduta pätkääkään, oli joka sentin arvoinen. Se oli enemmän kuin konsertti, se oli kuin olisi katsonut elokuvaa. Tajusin taas pitkän pitkän tauon jälkeen, että rock on riemu rajaton! Paras konserttikokemukseni. Olen uudestisyntynyt.

Konsertin settilista