Siirry pääsisältöön

Katri Helena – Tampere-talo, 7.11.2023


Lapsella vain voi silmät niin loistaa 
lintuja kun hän katsella saa 
haaveita vain se vapauden toistaa 
lintuset nuo ja kaunis maa

Katri Helena viettää tänä vuonna 60-vuotistaiteilijajuhlaa ja sitä hän on päättänyt juhlistaa konserttikiertueella isoissa musiikkisaleissa ympäri Suomea.

Kuten Hectorin kohdallakin, en ollut nähnyt tätä lapsuuteeni ja nuoruuteeni äänimaisemaan vankasti kuulunutta artistia konsertissa. Harvapa meistä on välttynyt kuulemasta Katri Helenan ääntä radiosta, televisiosta ja levyiltä. Hänen kohdallaan voidaan aivan huoletta puhua instituutiosta ja käsitteestä. Legenda on jo liian käytössä kulunut luonnehdinta, mutta ihan varmasti paikkansa pitävä. Nyt oli siis kokolailla viimeinen tilaisuus päästä tarkistamaan, miltä tuo sinivalkoinen ääni kuulostaa livenä.

Tätä ennen muistuu mieleen vain pieni tuokiokuva Tampereelta joskus 1980-luvun puolivälin tienoilta, jolloin Katri Helena oli silloisen aviomiehensä, nuorena kuolleen, Timo Kalaojan kanssa esiintymässä Sokoksen tavaratalon musiikkiosastolla, promoamassa uutta levyään. Osuin sattumalta paikalle ja seurasin esiintymistä hetken aikaa. Siinä kaikki.

Minulla oli vahva epäily siitä, että Tampere-talon tiistai-illasta tulee tunteellinen. Olin jo varannut nestuukeja mukaan, jotka sitten kuitenkin unohdin eteisen pöydälle. Eli vuolasta kyynelvirtaa ja nenän niiskutusta tuli siis välttää. Paljon hampaitten puremista ja tyhjän nieleskelyä oli siis luvassa. Enkä ollut väärässä.

Yleisöä valumassa saliin.
Tampere-talon saliin hyvissä ajoin saavuttuani ja ahdettuani takapuoleni penkkiin aloin seurata sinne saapuvaa yleisöä. Se, että se suurimmaksi osaksi oli keski-ikäistä ja vielä iäkkäämpää, ei yllättänyt. Muutama nuorison edustajakin näkyi, mutta heidät todennäköisesti oli pakotettu tulemaan mukaan vanhempiensa seurassa. Hetkellisesti hätkähdytti myös se huomio, kuinka homogeeninen oli silmieni eteen laskeutuva näkymä. Me kaikki olimme kantasuomalaisia. 

Aivan kuin olisin palannut aikakoneella 1970- ja -80-lukujen Suomeen. Vaikutelmaa vahvisti vielä se, että vieressäni istuneet varttuneempi nainen ja olisiko ollut hänen tyttärensä, alkoivat Levyraadin uuden tulemisen myötä muistella vanhoja vuosikymmenien takaisia tv-sarjoja Sämpystä Valehtelijoiden klubiin. Tilanne oli jotenkin absurdi ja outo. Enkä edes erityisemmin pitänyt siitä. 

Totta kai on selvää, että Katri Helenan musiikki on minun ja sitä edeltävien sukupolvien musiikkia. Ulko- ja uussuomalaiset eivät ymmärrettävästi saa siihen kosketuspintaa. Suomi on kuitenkin muuttunut. Aloin jo mielessäni funtsia, että tuntuuko myös esiintyjä ja hänen laulunsa menneeseen maailmaan kuuluvilta? Osittain kyllä, mutta vain positiivisessa mielessä.


Sillä hetkellä kun Puhelinlangat laulaa kajahti soimaan ja artisti astui esiin, muuttui Tampere-talon iso sali tunnelmaltaan latotansseiksi. Katri Helenan ääni soi kuin ennen vanhaan ja hänen nuorekas olemus lähetti katsomoon ristiriitaisia singnaajeja siitä, että lavalla seisoi jo 78-vuotias viihdetaivaan valovoimainen veteraani. Tunsin todellakin itseni aikamatkustajaksi.

Koska kyseessä oli 60-vuotisjuhlakonsertti muisteli Katri kappaleiden välissä kulunutta uraansa. Kuten sitä, kuinka hän teki ensimmäisen laulukeikkansa Joensuussa, Karjalantalolla huhtikuussa 1963, ja kuinka hän levytti ensimmäisen kerran saman vuoden elokuussa. Hän kiitti yleisöä nöyrästi siitä, että on saanut tehdä tätä työtä jo näin monta vuosikymmentä. Kiitollisuuden henki eli vahvasti läpi myös koko konsertin.

Lähes kaikki suurimmat hitit ja klassikot kuultiin. Hatunnosto siitä, että nyt ei heitetty yhtäkään hittipotpuria, vaan kaikki laulut esitettiin kokonaisuudessaan. Myös harvinaisuuksia kuultiin. Katri Helena muun muassa jutusteli vuoden 1968 kiertueestaan Tapio Rautavaaran kanssa. Kiertue reissumiehen matkassa kesti yhteensä kolme kuukautta ja Katri pääsi todistamaan kansantaiteilijan karismaa lähietäisyydeltä. 

Katri ja Tapsa kiertueella, kesällä 1968.
Hän oli kuulemma ihmetellyt sitä, että mitä Tapsa oikein tekee, kun hän saa yleisönsä aina niin otteeseensa ja kuuntelemaan tarkasti. No, Katri joutui toteamaan, että eihän hän tehnyt yhtään mitään! Kommentti sai Tampere-talon yleisön nauramaan. Katri jatkoi, että silloin hän ymmärsi, että artistin tärkein tehtävä on olla läsnä ja välittää laulujensa sanoma aidosti ja rehellisesti kuulijoilleen. Ja että sitä hän on myös pyrkinyt urallaan noudattamaan. Tämän jälkeen Katri esitti Tapsan ei niin tunnetun, mutta tunteikkaan biisin, Maan ja Meren vanki, vuodelta 1954. Aidosti ja rehellisesti.

Katri puuttui puheissaan myös maailman tämän hetkiseen surkeaan tilanteeseen. Hän sanoi olleensa joskus nuorena niin naiivi, että hän kuvitteli, kun laulaa tarpeeksi kauan näitä rauhan lauluja, niin maailman johtajat vihdoin tajuavat, että sodissa ei ole mitään järkeä ja lopettavat ne. Mutta että jälleen kerran on todettava, että joudumme kohtaamaan aina vain saman tilanteen. Eli ei auta muuta kuin jatkaa rauhasta laulamista. Sen jälkeen esitysvuorossa oli Länsi-Saksan Euroviisuvoittobiisi vuodelta 1982, Ein bißchen Frieden (A Little Bit of Peace), eli Raul Reimanin sanoin, Vain hieman rauhaa.

Tunnelmaa kevennettiin välillä, kun Katri kertoi, kuinka joskus keikalla lavan reunalta oli pieni poika huutanut toivetta: "Laula se Uunolta palo mankka!". Kyseessä siis luonnollisestikin oli kappale Paloma Blanca, jonka ensimmäisen kertosäkeen Katri lauloi juurikin noilla sanoilla. 

Myös tällainen paatunut Elvis-fani palkittiin, kun Katri yllättäen heitti kehiin Simon & Garfunkel -klassikon Bridge Over Trouble Water, joka kuului myös Elviksen ohjelmistoon. Meikäläisittäin kappale tunnetaan Kirkan esittämänä, nimellä Silta yli synkän virran. Tämänkin tulkinnan kohdalla piti vain taas ihmetellä Katri Helenan upeasti soivaa ääntä. Se todellakin kumpuaa koko kehosta. Konstailematonta, oikeaa laulamista, jollaista on tänä päivänä todella ikävä kun avaa radion. Ennen esitystä Katri lähetti vielä Kirkalle terveiset ylös.

Väliaika. Kahvia ja pullaa, kirjoja ja levyjä.
Pikkuhiljaa alkoi oloni muuttua epämukavaksi. Vain ja ainoastaan sen takia, että tiesin itselleni tunteikkaimpien ja tärkeimpien kappaleiden olevan esitysvuorossa. Ja kun Katri alusti seuraavaa kappaletta puhuen vuoden 1977 Ranskan Euroviisuvoittajasta, aloin jo varautua, pitämällä penkistä lujaa kiinni. Edessä oli tunteiden vuoristorata. Ja kun Lintu ja lapsi -kappaleen ensimmäiset säkeet täyttivät salin: "Lapsella vain voi silmät niin loistaa...", iski paniikki, kuinka tästä oikein selviän? Jo pelkästään tilanne oli epätodellinen: Katri Helena tulkitsemassa kaikkien näiden vuosien jälkeen rakastamaani laulua tässä ja nyt. Sitä oli vaikea hahmottaa.

Hetkestä teki erityisen vaikean se, että siihen liittyy kipeä muisto lapsuudesta. Lapsuudenystäväni tykkäsi Katri Helenasta ja erityisesti tästä kappaleesta. Hän soitteli sitä kasettimankalta kun kävimme hänen kotonaan. Ihmettelimme sitä toisen kaverini kanssa: "Siis Katri Helenaa?" Se oli silloin ja etenkin siinä iässä jotenkin omituista. Aavistiko hän alitajuisesti jo jotain? Sanoissa on enteellistä sävyä. Vähän tuon jälkeen ystäväni hukkui Pyhäjärven jäihin. Hän oli 11-vuotias.

En kuitenkaan romahtanut, mutta tunnekuohut seurasivat toinen toistaan, etenkin kun eetteriin luotsattiin seuraavaksi Katrin Euroviisuedustuskappale Jerusalemissa, vuonna 1979, Katson sineen taivaan. Se oli jo soinut konserttia edeltävät päivät korvamatona, ja kun laulu tuona hetkenä realisoitui eteeni, niin taas piti pusertaa tuolin nojia. Sitten katseltiin Autiota hiekkarantaa ja vaivuttiin Syysunelmaan

"Anna mulle tähtitaivas..." Kappaleen ensisäkeen kohdalla syttyi Tampere-talon "tähtitaivas" täyteen loistoonsa.
Katria säesti nelihenkinen Tessa Virran orkesteri. Kokoonpanosta erityismaininnan saa monissa liemissä keitetty kitaristi Peter Engberg, jonka virtuositeettia tuotiin esille useammassakin kappaleessa. Pieni combo toimi yllättävänkin hyvin usein alkujaan isojen orkesterien kanssa esitettyjen ja levytettyjen laulujen parissa, vaikka välillä sitä mahtipontisuutta jäikin kaipaamaan. Ennen kaikkea Katri Helenan ääni kantoi näiden "karikkojen" yli, joskus jopa ihmetystä ja ihailua aiheuttavalla tavalla.

Mainittakoon vielä, että salissa hääräsi koko konsertin ajan yksinäinen videokameramies, sekä lavalla, että yleisön puolella. Onko kiertueesta ja/tai Katri Helenasta mahdollisesti tulossa tulevaisuudessa jonkinmoista dokumenttia? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan.  

Tunnerikas ilta päättyi kukitukseen ja Säkkijärven polkkaan. Kun konsertin loputtua kävelin yleisömeren seassa kohti Tampere-talon aulaa, niin kuulin selkäni takaa kommentin: "Se oli sitten yhden aikakauden loppu..." Siltä se tosiaan tuntui. Aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta laulut elävät.

On laulussani maa
ja ilot, murheet sen
vaan suru katoaa
kun laulan jälleen sen
on maailma kuin haaste
jonka tahdon uudestaan
kuin laulu tää
täynnä elämää
kai laulaa saan

Kiitos, Katri Helena. 

Omistettu nuorena nukkuneelle ystävälleni ja edesmenneelle äidilleni, joka myös rakasti Katri Helenan musiikkia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Irwin Goodman – Jarintori, 1.10.1987

Härmälän sanomien mainos, syyskuussa 1987. Koska artistin syntymästä tuli kuluneeksi 80-vuotta, niin turisenpa sen kunniaksi teille pari tarinaa Antti Hammarbergistä , siis siitä kansakunnan rakastetusta rentusta, joka myös taiteilijanimellä Irwin Goodman paremmin tunnettiin. Ensimmäinen muistoni herrasta on Tampereen messuilta joskus 1970-luvun alkupuolelta. Olin siellä vanhempieni kanssa, noin 5-vuotiaana natiaisena. Muistan vain hämärästi muita päätä pidemmän miehen, jonka ruskea leveälierinen nahkahattu vilahteli Hakametsän pihassa häntä piirittäneen ihmisjoukon keskellä, kun artisti raivasi tietään Suomen ensimmäiseen jäähallin esiintymään. Sisällä hallissa vanhempani veivät minut johonkin lapsille tarkoitettuun koppiin leikkimään, siksi aikaa, kun Irwin heitti settiä lauteilla. Sieltäkö mahdoin saada ensikipinän Irwinin musiikkiin? Koska lapsena ensimmäiset kailottamani laulut

Hector – Tampere-talo 11.3.2023

Olen aina halunnut nähdä Hectorin konsertissa, mutta hämäläinen kun olen, niin onnistuin vetkuttelemaan näinkin pitkään ennen kuin sain aikomukseni realisoitua. Kiertueen nimikin oli kuin henkilökohtainen kutsu: Vielä ehtii . Joten, koska artistikin alkaa jo kuulua seniorisarjaan, päätin ottaa tilaisuudesta vaarin. Tampere-talo oli täyteen pakattu. Konsettti alkoi odotetusti Hectorin ensilevytyksellä  Palkkasoturi ( Universal Soldier ), mutta sitä ennen hän puhui pitkään Ukrainan tilanteesta ja millaisessa maailmassa me nykyään elämme. Puheen jälkeen alkanut Buffy Sainte-Marien pasifistinen julistuslaulu heräsi ikään kuin uudelleen henkiin, kuulostaen suorastaan ravisuttavan ajankohtaiselta. Artistin ääni oli hyvässä vireessä ja soi upeasti koko salin täydeltä. 8-henkinen Power Band  ei jättänyt toivomisen varaa. Solistin lisäksi lavalla oli toinen legenda kitarassa, Jarmo Nikku , ja koskettimissa Hectorin pitkäaikainen yhteistyökumppani E

Bruce Springsteen & E Street Band – Helsingin olympiastadion, 11.7.2008

Bruce Springsteen ja E Street Band koettuna konsertissa saattaa lähennellä jopa uskonnollista kokemusta. Niin kävi minulle, täysin yllättäen ja pyytämättä, heinäkuisessa illassa, olympiastadionilla, vuonna 2008. Springsteen-diggailuni alkoi joskus 1980-luvun puolenvälin tietämillä. Syynä siihen, varmaan niin kuin vähän yhdellä sun toisella aikalaisella, oli Pomon lopulliseen kansainväliseen läpimurtoon luotsannut ja supertähden asemaan pönkittänyt albumi Born In The USA .  Vähän vanhempi serkkuni oli fanittanut Brucea jo vuosia, joten sainkin häneltä mentoroinnin lisäksi, näppärästi lainaan nipun Pomon siihenastisen uran merkittävimmät vinyylit. Pian hankin ne myös omaan omistukseen. Tie tämän amerikkalaisen musiikintekijän ja tarinankertojan maailmaan oli avattu, eikä siltä ole ollut paluuta.  Vuosikausia Springsteen kiersi suomalaiset konserttilavat kaukaa. Lähin minne hän pääsi oli Ruotsi, jossa hän vierailikin useasti. Näytti jo vahvasti