Vaikka usein tulee arvosteltuakin Maccan hajanaista soolotuotantoa, olen alkanut viime aikoina arvostaa sitä enemmän.
John Lennonia pidetään yleisesti kokeilevampana Beatlena, mutta oikeasti se oli Paul McCartney. Hän oli ehdottomasti se eteenpäin vievä voima Beatlesissa. Lennon oli jo luovuttamassa vuonna 1965. Ilman Paulin sinnikkyyttä bändi olisi jo pistänyt pillit pussiin, ja sellaiset klassikkoalbumit kuten esimerkiksi Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road olisivat jääneet tekemättä. Toisin sanoen yhtyeen edistyksellinen jälkipuolen tuotanto ei olisi saanut jalansijaa populaarimusiikin historiassa, joka olisikin siinä tapauksessa ollut hyvin erilainen.
Macca on jatkanut kokeiluluontoisuutta soolotuotannossaan. Välillä tulee huteja ja keskinkertaisuutta, mutta tekemisen ilo ja luovuuden into eivät ole kadonneet mihinkään. Ostin taannoin kirpparilta vuonna 2020 julkaistun McCartney III -cd:n. Se ja kaikki edelliset McCartney-nimellä julkaistut albumit (aina vuodesta 1970 asti) perustuvat siihen, että artisti itse soittaa niillä kaikki instrumentit.
Trilodian kolmannessa osassa on edelleen vahvasti kokeilun makua. Vielä lähes kahdeksankymppisenäkin Macca tuottaa sellaista äänimaailmaa, josta monet nykyartistit voivat olla kateellisia. Slidin' on McCartney III:n parasta antia – raskailla saundeilla eteenpäin jyräävä, mutta kuitenkin melodisella koukulla maustettu mäiske.