Kävin tsekkaamassa leffan Tampereen Plevnasssa, ja ohessa siitä pieni analyysi. Nyt ei siis ole kyseessä mikään a:sta ö:hön Bruce Springsteen -elämäkerta, vaan se keskittyy Nebraska-albumin tekovaiheisiin, 1980-luvun alussa, juuri ennen Pomon supertähteyteen nousua. Albumihan oli poikkeuksellinen uran siinä vaiheessa, koska sellaista ei kukaan häneltä odottanut, ei etenkään levy-yhtiö, joka vaan venaili lopullista läpimurtoa The River -tupla-albumin menestyksen jälkeen.
Neliraitanauhurilla Brucen New Jerseyn kodin olohuoneessa, pelkän akustisen kitaran säestyksellä nauhoitettu alakuloinen kokonaisuus oli märkä rätti musiikkiteollisuuden ja kaupallisuuden kasvoja vasten. Pomo ja hänen managerinsa Jon Landau kuitenkin saivat tahtonsa läpi ja levy julkaistiin. Sen tiimoilta ei järjestetty konserttikiertuetta, ei julkaistu singlejä eikä edes kuvaa artistista löytynyt levyn kannesta, vaan siinä oli mustavalkoinen näkymä räntäisestä maantiestä auton tuulilasista kuvattuna.
Ymmärrän, että leffa ei ole saavuttanut suurta menestystä kassaluukuilla, koska se ei sisällä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaikka siinä rokki hetkellisesti raikaakin. Kuvailisin sitä lähinnä hiljaiseksi ja tunnelähtöiseksi kokemukseksi ja kokonaisuudeksi, joka on yllättävänkin hidastempoinen nykyelokuvaksi. Noilla spekseillä toteutettuna kaksituntinen saattaa satunnaisesta katsojasta tuntua välillä piinaavaltakin.
Leffassa on pyritty sukeltamaan Brucen tuolloiseen synkähköön sielunmaisemaan, koska juuri noihin aikoihin Bruce havahtui masennukseensa, joka on Springsteenin suvun rasite. Myös hänen isänsä kärsi siitä. Vaikeata isäsuhdetta leffassa käydäänkin läpi, kuitenkin melko lämpimästi ja ymmärtäväisesti.
Se pakollinen romanssi löytyy myös, mikä tuntuu vähän päälleliimatulta. En tiedä kuinka todenperäinen tuo aikakauteen liitetty suhde yksinhuoltajaäitiin on, koska en oikeastaan tiedä paljoakaan Brucen yksityiselämästä, olen vuosikymmenien aikana lähinnä keskittynyt vain hänen musiikkiinsa. Ehkä sitä kuitenkin tarvittiin tähän elokuvaan, koska ilmeisesti sen tarkoituksena oli korostaa Springsteenin jatkuvaa pakoa vastuullisista ja pysyvyyteen johtavista tilanteista.
Mielenkiintoista on myös se, että tulevan Born In The USA -menestysalbumin biisit koostuivat osittain Nebraskan ylijäämäbiiseistä, joista nyt löytyy levytettyjä demojakin Nebraska '82: Expanded Edition -julkaisun myötä. BITU sitten viimeistään siivitti Springsteenin supertähteyteen ja kuolemattomien kaanoniin. Leffassa spekuloidaankin sitä, että oliko Nebraska jonkinlainen tiedostamaton vastareaktio tulevaa väistämätöntä kohtaan.
Elokuvaa on kritisoitu siitä, että siinä on liian vähän musiikkia, mutta minusta sitä oli juuri sopivasti tarinaa rytmittäen. Ja musa tietty kuulosti hyvältä leffateatterissa, ja kajahti ämyreistä sellaisella volyymilla, että vähempikin olisi riittänyt.
Nebraskan akustiset tulkinnat välittyivät todella läsnäolevasti. Hämäännyin totaalisesti, en oikeasti tiennyt, että olivatko ne välillä Brucen vai näyttelijän vetoja? Nyt näin jälkikäteen elokuvan taustoja tutkineena olen viisastunut sen suhteen, ja todellakin, kaikki biisit ovat pääosan esittäjän Jeremy Allen White'n tulkitsemia. Kuuntele vaikkapa Mansion on the Hill. Menee täydestä kuin väärä raha. Onko jopa mahdollisesti tekoälyä käytetty apuna? Toivottavasti kuitenkaan ei.
Itse en ole koskaan ollut ihan innoissani näistä fiktiivisistä elämäkertaleffoista, enkä ollut kauheasti tälläkään kertaa. Mutta olihan se ihan pätevä sellaiseksi. Leffa toki vaatii uudelleen katsauksen, kun se julkaistaan suoratoistoon tms. Kyseessä on kuitenkin poikkeuksellinen elämäkertaraina tinkimättömään Springsteen-tyyliin. Enkä kiistä sitäkään, etteikö Bruce ansaitsisi myös koko uraan ja elämänkaareen keskittyvän elokuvan, aineksia siihen varmasti riittäisi.
Kun astuin teatterista ulos, Finlaysonin sateen kostuttamalle nupukivitykselle, marraskuiseen pimeyteen, jota pyrki siellä täällä halkomaan valoviikkojen tunnelmallinen valaistus, oli se juuri sopiva leffakokemusta tukeva ja siihen kolmiulotteisuutta luova ympäristö.
Still at the end of every hard-earned day
People find some reason to
believe