Onko rock kuollut? Se on väite, mihin on joutunut törmäämään tämän tästä. Kieltämättä vähän sellainen tunne tuli, kun laskeuduin rappusia alas Vapriikin hämärään katakombiin tutkimaan Manserock-reliikkejä, jotka oli aseteltu siististi lasivitriineihin kelmeän keinovalon alle.
Eikö rockin pitäisi olla aina energistä, luovan palon kipinää iskevä, hieltä ja vanhalta viinalta haiseva, meluisa ja vaarallinenkin kokemus? Eikä suinkaan pysähtynyt, lähinnä vainajan muiston kunnioittamista muistuttava tapahtuma? Toki, monet näyttelyn kohteista ovat jo manan majoilla.
Ymmärrän tietenkin sen, että rock on jo väistämättä osa kulttuurihistoriaa ja sitä varmasti saa ja pitääkin muistella myös tällä tapaa. Enkä kiellä sitä, että esimerkiksi kun astuin Eppu Normaali -osastolle, niin jäin lasittunein silmin tuijottamaan Aku Syrjän valkoista rumpusettiä. Nimittäin sillä hetkellä tajusin, että kyseessä on varmastikin sama setti, mitä hän käytti, kun näin Eput ensimmäistä kertaa livenä Hot Rod Rock Show'ssa, Pirkkahallissa, Tampereella, keväällä 1987.
Olin siihen asti pitänyt Eppuja junttimusiikkina, enkä diggalillut suomalaista musaa muutenkaan. Painuin siltä istumalta Anttilaan ostamaan kaikki Eppujen cd-levyt mitä sieltä löysin. Se kokemus avasi ovet suorastaan paukkuen kotimaiseen musiikkiin kautta linjan. Siitä saan kiittää Eppuja. Nuo ajatukset risteilivät mielessä, kun seisoin siinä epäuskoisena. Ja rumpusetti takuulla oli valkoinen, se on jäänyt erityisesti mieleen. Asian vahvisti vielä kyltti, jossa luki, että Aku Syrjä käytti rumpuja Eppu Normaali -kokoonpanossa 1980-luvulla.
|
| Tampereen Museokeskus Vapriikki pyörittää Manserock-nimistä näyttelyä aikavälillä 9.2.2024 - 31.12.2026. Näyttelyssä on nähtävissä esineitä, soittimia, dokumentteja, videoita ynnä muuta, jotka liittyvät tamperelaisten muusikkojen ja bändien historiaan. Katso Vapriikin sivut |
Tuolla hetkellä tunsin itseni vanhaksi. Bändit ja artistit, joita nuorena kuuntelin ja jotka olivat osa elävää elämää, ovat nyt museotavaraa. Tunne oli outo. Tietynlainen haikeus olikin vallitseva olotila, kun kuljin pitkin näyttelyn käytäviä.
Mukavaa oli myös nähdä Juicen ikoninen Suomi-Telecaster-sähkökitara, puhumattakaan hänen Neuvostoliitto-Telestään. Tietenkin olisin mieluiten nähnyt itse artistin soittamassa niitä livenä, mutta nyt oli tyydyttävä tähän. Oli kuitenkin jänskää päästä tsekkaamaan lähietäisyydeltä niitä kaikkia instrumentteja ja kledjuja, joita olin kuullut ja nähnyt niin monissa tv-lähetyksissä, videoilla, levyillä ja joitakin jopa keikoilla.
|
| Moog Konttinen muistelemassa videoscreenin edessä. |
Mutta, ei tilaisuus ollut pelkkiä elottomien esineiden tuijottelua, sillä paikalle saapui myös ihan elävää manserockin historiaa. Nimittäin, Kontra-yhtyeen johtohahmo, itse Mauri "Moog" Konttinen oli tullut kiertelemään näyttelyä ja muistelemaan nuoruuden aikojaan.
Fiilis oli epätodellinen, kun Moog alkoi videoseinältä katsella vanhoja tv-esityksiään, samalla kertoen seuralaiselleen tapahtumien taustoja. Hetken aikaa siinä sivukorvalla kuuntelin näitä kiehtovia tarinoita. Todella hieno sattuma! Se kruunasi päivän. "Jee, jee Jerry Cotton" soi korvamatona, kun ajelin kauniissa ja lämpimässä kesäsäässä kotia kohti – siis pyörällä, en punaisella Jaguarilla.
Loppujen lopuksi näyttely oli ihan bueno ja täydellinen jatke Hervanta Open Air 2024 -kokemukselleni.
 |
| Katso kaikki ottamani kuvat: © FotoMesta |