Steve Vai & Tampere Filharmonia – Tampere-talo,15.9.2023

Virtuoosimainen kitaristi, visionäärinen säveltäjä ja täydellinen tuottaja. Amerikkalaismuusikko Steve Vai (s. 1960) on vuosikymmenten ajan ihastuttanut kaikkien musiikkityylien faneja poikkeuksellisilla kitarataidoillaan ja musikaalisuudellaan.

Steve Vai aloitti kitaratunnit Joe Satrianin opissa 12-vuotiaana ja jo 18-vuotiaana aloitti ammattimaisen musiikkiuransa legendaarisen Frank Zappan kokoonpanossa. Myöhemmin hän on levyttänyt monien rock-nimien, kuten Whitesnaken, David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kanssa. Yli kolme vuosikymmentä, yli 15 miljoonaa myytyä albumia ja kolme GRAMMY-palkintoa myöhemmin, Vai on osoittautunut olevansa yksi musiikin maailmanlaajuisista ilmiöistä.

Näillä sanoilla alkaa Steve Vain esittely konsertin ohjelmalehtisessä. Monipuolinen kaveri on myös säveltäjä ja kirjailija. Hän on tuottanut yli 70 albumia tunnetuille artisteille ja luonut musiikkia elokuviin, videopeleihin, urheilulähetyksiin ja yrityksille. Vai on nähty valkokankaalla ja hän on tuottanut elokuvia myös itse. Sittemmin hän on levyttänyt kattavan kokoelman orkesterisävellyksiään hollantilaisen Metropole-orkesterin ja Tampere Filharmonian kanssa.

Päätin lähteä tsekkaamaan tämän Amerikan ihmeen, ja hommasin liput heti kun näin tapahtumasta ensimmäisen ilmoituksen. Nyt en viivytellyt, koska kesällä 2022 Tampere-talossa esiintynyt toinen kitaristilegenda Jeff Beck parinaan eräs näyttelijä nimeltään Johnny Depp myivät liput loppuun hetkessä ja jäin rannalle ruikuttamaan. Harmitti sikälikin, että Jeff Beck kuoli puoli vuotta myöhemmin. Toista tilaisuutta ei tule.

Minulta löytyy pieni diggailuhistoria Steve Vaihin liittyen. Se taisi alkaa Crossroads – bluesjätkät (1986) -leffasta, jonka kävin tuolloin tuoreeltaan katsomassa. Siinähän Karate Kid Ralph Macchion aseena "tyhjän käden" sijaan toimii sähkökitara. Loppukohtauksessa nähdään kitaroiden taistelu Macchion ja paholaisen rooliin astuneen Steve Vain kesken. Ostin heti myös elokuvan soundtrackin, jossa ei pettymyksekseni kuultu Vain soitantaa lainkaan, vaan kuusikielisen parissa temusi Ry Cooder. Ei huono sekään.

Seuraavaksi Steve Vai ilmestyi Whitesnaken videolle Fool for Your Loving, vuonna 1989. Ihastuin biisin siinä määrin, että ostin myös bändin albumin Slip of the Tongue, jolta tuo kappaleen uudelleen lämmittely vuodelta 1980 löytyy.

Lopullisen lohdun tilanteeseen toi vihdoin vuonna 1990 ilmestynyt Steve Vain toinen sooloalbumi Passion and Warfare, jonka hankin omistukseeni. Pitkäsoitolta nousi hitiksi ja kulttiklassikoksi sekä myös omaksi suosikikseni Vain ehkä tunnetuin soolonumero For The Love of God (kts. video jutun lopusta). Suoraan sanottuna, en ole instrumentaalimusiikin suurin fanittaja ja tämäkin tuotos jäi pian hyllyyn pölyttymään ja vuosien varrella olen sen jo hukannut jonnekin.

Mutta koska artisti oli vaivautunut levyttämään kotikaupunkini orkesterin kanssa ja vielä kammennut itsensä tänne konsertoimaan, niin pitihän sitä mennä paikan päälle katsastamaan, että minkälaisia elämyksiä kokonaisuus tarjoilee.

Mainittakoon heti, että en kuvannut konsertista lainkaan videota, koska kiellot tuntuivat tällä kertaa olevan poikkeuksellisen painokkaita. Niitä kuulutettiin myös salissa istuvalle yleisölle. Kuvaus oli sallittua vain väliaplodien aikana. Joten päätin kunnioittaa järjestäjien toivomusta.

Konsertti alkoi kahdella Steve Vain teoksella Helios and Vesta ja Turgescent, kapellimestari Jukka Iisakkilan johtaman Tampereen Filharmonian esityksenä, ilman että itse artistista näkyi vielä vilaustakaan.

Ensimmäisenä kiinnitin huomion sinfoniaorkesterin saundeihin. Se kuulosti puuroutuvan jonkinlaiseksi omituiseksi möykyksi. Instrumenttien erottelu oli heikkoa ja äänikuva jotenkin kapea ja musiikki jäi soimaan etualalle, ilman että se olisi levittäytynyt koko tilaan. Sali on suorastaan "puettu" akustiikkaan, mutta valitettavasti se ei välittynyt ainakaan omalle penkkirivilleni asti. Enkä ollut tässä käsityksessä täysin omien korvieni varassa, sillä vieressä istunut ulkomaalainen kaveri huikkasi seuralaiselleen, että "The sound are not too impressive".

Ja vaikka rumpali olikin taitava, kuulosti hänen instrumenttinsa peruskoulun ala-asteen joulujuhlien bändin patteristolta. En tiedä miten rummut miksataan tämän tyyppisiin konsertteihin, vai miksataanko niitä lainkaan? Siltä se joka puolelle levällään oleva jytinä ainakin kuulosti.

Steve Vai saapui lavalle Ibanezinsa kanssa ja raikuvien aplodien saattelemena. Hän aloitti kappaleella Racing the World, joka olikin melkoista tilulilua, kuten meillä muusikkopiireissä soittotyyliä kutsutaan. Vain ilmestyminen orkesterin eteen soittamaan ei ainakaan parantanut yleissointia. Nyt orkesterin erottuminen oli entistä vaikeampaa ja kaikki sen soitannolliset hienoudet jäivät jyräävän kitaran alle.

Tuli vähän sellainen olo, että onkohan tämä ihan meikäläisen juttu? En käytännössä tunne Vain omaa tuotantoa ollenkaan, joten biisit alkoivat kuulostaa samanlaisilta, enkä päässyt hommaan oikein sisälle. Väliaika toi helpotusta jo ensimmäisen 50 minuutin jälkeen. Mietin jo, että lähdenkö saman tien kotiin, mutta koska lipun hinta kuitenkin oli maksettu, niin päätin taistella loppuun asti.

Toinen puoliaika tuntuikin jo paremmalta. Ikään kuin saundit olisi saatu enempi kuosiin. Esitykset olivat monipuolisempia ja välillä Vai "keskusteli" kitarallaan orkesterin kanssa. Eikä ainoastaan orkesterin vaan artisti äityi juttelemaan myös yleisönsä kanssa, ottaen ensimmäistä kertaa mikrofonin hyppysiinsä.

Omasta ja näköjään myös yleisön mielestä Whispering A Prayer oli konsertin kohokohta. Se sai spontaanin standing ovationin ja hurjat aplodit ja vihellykset. Slaavilaisiakin sävyjä sisältänyt kappale selkeästikin vetosi suomalaiseen yleisöön. Silloin aloin itsekin herätä tapahtumalle. Hei, olenkin keikalla, enkä katsomassa jotain taideschaibee!

Eikä tilannetta ainakaan huonontanut seuraava esitys The Crying Machine, jonka aikana kotimainen kitaravirtuoosi Marzi Nyman nousi yllättäen orkesterin takarivistä soittamaan yhdessä Vain kanssa. Kyllä, tätä lisää!

Steve Vai (orkesterin edessä keskellä) seisoi liikkumattomana kyseisessä asennossa 20 minuutin ajan, pitäen yllä yhtä yksinäistä sointua.

Mutta juuri kun olin pääsemässä fiiliksiin tapahtui jotakin todella omituista. Alkoi numero nimeltään The Still Small Voice, jonka alussa Steve nappasi plektrallaan vain yhden sävelen soimaan kitaran kielestään ja piti sitä yllä liikkumattomana seuraavat 20 minuuttia (!) orkesterin soittaessa taustalla, välillä pauhaten ja välillä hiljentyen lähes kuulumattomiin, Vain yksinäisen soinnun soidessa.

Kun tätä oli seurannut ensimmäiset kymmenen minuuttia, niin sitä alkoi funtsia, että mitä täällä oikein tapahtuu ja loppuuko tämä ikinä? Pari riviä edempänä itsestäni istunut parrakas herra päästeli jo hysteerisiä hörönauruja väliin. En tiedä silkasta hurmiostako vaiko vain tilanteen tolkuttomuudesta johtuen?

Viidentoista minuutin jälkeen alkoi jo ahdistaan, kusettaan ja vituttaan. Näin joidenkin ihmisten jo poistuvan salista. Hetken ajattelin, että seuraan perässä, mutta pitihän tämä erikoisuus nähdä kokonaan. No, loppuihan se viimein ja taputuksetkin irtosivat hämmentyneeltä yleisöltä aluksi hieman nihkeästi, nousten kuitenkin lopulta valtaviksi vihellysten säestämiksi suosion osoituksiksi.

Vai poistui lavalta, mutta äskeisestä huolimatta yleisö halusi lisää. Encoressa kuultiin vielä kaksi biisiä ja viimeisenä juurikin se alussa mainitsemani For The Love of God.

Olihan se taidetta isolla t:llä. Enkä hetkeäkään kiistä sitä, ettenkö juuri nähnyt kitaravirtuoosia vailla vertaa. On käsittämätöntä, että joku vie instrumentin sille tasolle, että kyseessä ei enää ole pelkkä soitin vaan se muuntautuu joksikin muuksi, jonkun isomman asian välittäjäksi ja sulautuu ikään kuin artistin ylimääräiseksi raajaksi. Epäilemättä se hemmo oli oikeassa, joka tokaisi konsertin jälkeen selkäni takana, että "hän on ainutlaatuinen, ei ole olemassa toista".

Ja vaikka se mainitsemani kaksikymmenminuuttinen tuntuikin välillä kärsimykseltä (etenkin virtsarakkoni taholta), niin elämys ei unohdu. Taiteen ei ole aina tarkoitus olla leppoisaa ja kivoja fiboja tarjoilevaa, helposti nieltävää gelatiinia, vaan myös välillä vähän vaikeata ja tuskaistakin.

Jotkut nuoret skidit olivat innoissaan ja olikin hauska seurata narikkajonossa heidän tohkeita olemuksiaan kun he selittivät toisilleen konsertin kulkua. Näin sen pitää olla. Vaikka itse ei olisikaan ihan inessä, niin jollekin toiselle sama asia saattaa olla elämää suurempi kokemus. Se on sitä ihmislapsen erilaisuuksien rikkautta, mikä on aina hyvä pitää mielessä, ennen kuin lähtee arvostelemaan ja väheksymään kenenkään tuntemuksia asioista.

Varmasti tuo eilinenkin ilta kääntyy itselle ajan myötä positiiviseksi kokemukseksi. Välillä on hyvä astua ulos mukavuusalueeltaan ja käydä vähän tuulettamassa vinttiään ja ravistelemassa omia luutuneita tottumuksiaan ja käsityksiään.

Niin kuin Steve Vai on itse sanonut: "Musiikki kasvattaa ihmistä kokonaisvaltaisesti yksilönä. Se kasvattaa mieltä, aisteja ja tunteita."