Katselin Apple TV:stä Bruce-dokkarin, jota en tiennyt edes olevan olemassa. Se on kuitenkin julkaistu jo albumin Letter to You (2020) tiimoilta. Pomo jutustelee biisien välissä diippii shittii elämästä ja kuolemasta. Kello tikittää, aika on rajallista, sen on myös seitsemänkymppinen artisti viimeistään tässä vaiheessa uraansa ymmärtänyt.
Nuoruuden paloa ei voi kopioida. Eikä tarvitsekaan. Nykyään painopisteet ovat eri asioissa. Myötähäpeää ei vieläkään löydy yhdestäkään Springsteenin live- eikä muistakaan esityksistä. Vauhti vain on hieman hiljentynyt ja sävyt muuttaneet muotoaan. Kuolevaisuutensa tiedostanut tarjoilee edelleen kuolemattomuutta kuulijakunnalleen.
Pomo useimmiten puki lauluissaan tekstit tarinan muotoon, jotka voidaan yleismaailmallistaa ja sitä kautta rinnastaa henkilökohtaisiin kokemuksiin. On aivan sama, ajatko öisillä kaduilla kilpaa, vai yritätkö selvitä omasta kiirastulestasi pakenemalla kaikkia ja kaikkea.
Dokumentti oli taas muistutus siitä, että itselle Springsteen ei ole koskaan ollut ensisijaisesti tarttuvien pop-rallien ja showmanship-meiningin edustaja. Hän on loistava kyseisillä alueilla liikuttaessa, mutta kuitenkin vakuuttavin laulaja-lauluntekijämissionsa äärellä, ja sitä kautta tärkeämpi arkisten ongelmien, niiden kanssa elämisen ja niistä selviytymisen tulkkina. Lujasti toivoa luova, epätoivon keskelläkin.
Dokumentin teemana pyörivä mustavalkoinen talvinen maisema osuu ja uppoo tunnelmaan. Ei helppo kokonaisuus, mutta kepeämpi kuin yksikään Kaurismäen elokuva. Tämän ja Bossin viimeisimmän soul-henkisen pitkäsoiton (Only the Strong Survive, 2022) myötä on hyvä ponnistaa heinäkuun Hesan keikalle.
I started playing the guitar because I was looking for someone to correspond with. And after all this time, I still feel that need talk to you. – Bruce Springsteen