Muistan, kuinka vannoutuneelle Elvis-fanille The Beatles edusti pitkään Kunkun arkkivihollista. Kunnes lopulta, musiikin kaatuessa päälleni joka puolelta nuorta elämääni, lainasin Pirkkalan kirjastosta Beatlesin A Hard Day’s Night -albumin.
Se avasi silmät. Siis tästä on ollut kysymys kaiken aikaa? Siis näihin juttuihin nojautuu koko tähän asti kuulemani musiikki? Ikään kuin lamppu olisi pääni päällä syttynyt. Sen jälkeen ei ollut paluuta. Ei tarvitse kuin kuunnella ajatuksella läpi kyseinen pitkäsoitto, niin sieltä löytyy kaikki ne elementit, joista pääosin edelleen rakentuvat tämän päivän populaarimusiikin perusjutut. Täydellinen pop-albumi.
Yksi levyn kirkkaimmista helmistä, joka iski minuun välittömästi, on A-puolen päättävä Any Time At All. Kappale oli pääosin John Lennonin käsialaa, ja se kiteyttää täydellisesti sen uuden ja raikkaan energian, jolla Beatles valtasi maailman. Biisi räjähtää käyntiin ilman mitään varoitusta: Lennon karjuu sydämensä kyllyydestä aloitussoinnun päälle lupauksen siitä, että hän on aina kuulijan tukena, oli hätä mikä hyvänsä.
Se ei ollut vain musiikkia – se oli selittämätöntä voimaa ja täydellistä pop-käsityöläisyyttä, joka sinetöi lopullisesti oman siirtymiseni moppitukkien musiikin ystäväksi.
Biisin historia paljastaa myös sen, kuinka valtavan kiireen ja luovan paineen alla bändi tuolloin työskenteli. Lennon oli luonnostellut kappaleen alkuriffejä lomaillessaan Tahitilla, mutta kun Beatles asteli Abbey Roadin studioon kesäkuussa 1964, biisi oli vielä pahasti kesken. Kappaleen kuuluisa väliosa (C-osa) oli studiossa pelkkä tyhjä tila, johon oli tarkoitus kirjoittaa teksti myöhemmin. Aikarajoitusten vuoksi sanoja ei koskaan ehditty tehdä, joten Paul McCartney ehdotti tilalle pelkkää sointukiertoa – ja niin lennosta syntynyt George Martinin pianon ja George Harrisonin kitaran vuoropuhelu jäi levylle sellaisenaan.
Myös kertosäkeessä kuullaan pieni hätäratkaisu: John Lennon ei yksinkertaisesti päässyt laulussa tarpeeksi korkealle, joten McCartney joutui paikkaamaan ja huutamaan kertosäkeen toisen "Any time at all" -fraasin Lennonin puolesta. Lennon itse kuvaili myöhemmin kappaletta vaatimattomasti vain yritykseksi tehdä uudestaan bändin aiempi hitti It Won't Be Long. Siitäkin huolimatta hätäisesti kasaan harsitusta laulusta tuli vedenpitävä osoitus siitä, mihin Beatles pystyi paineen alla.
Kappaleen nerokkuus ja kestävyys paljastuu upeasti myös muiden tekemissä versioissa. Bruce Springsteenin kitaristinakin tunnetulla Nils Lofgrenilla on kappaleesta todella tyylikäs tulkinta (katso video yläpuolelta). Esitys on peräisin vuodelta 1991 Lofgrenin soolokonsertista, joka esitettiin aikoinaan myös Suomen tv:ssä. Springsteen-fanina nauhoitin sen tuolloin talteen VHS-kasetille.
Muistan kuinka aikani mielestäni Lofgrenin keskinkertaisia omia biisejä kuunneltuani ruutuun rävähti tämä Beatles-klassikko, ja tajusin välittömästi, kuinka näennäisen yksinkertainen pop-kappale voi oikeasti ollakin suuri taideteos, kun se laitetaan ei-niin-kuolemattomien laulujen rinnalle. Lofgren itsekin summasi kaiken olennaisen ennen biisin aloitusta toteamalla yleisölle: ”I wish I'd written it” – kunpa olisin itse kirjoittanut tämän.