Eppu Normaali – tai Eput, kuten heitä tuttavallisesti kutsutaan – heittää tätä kirjoittaessani viimeistä keikkaansa Ratinan stadionilla Tampereella. Viisikymmentä vuotta kestänyt ura on tullut päätökseensä. Ajan kulu on armotonta; se ei säästä perheen koiraakaan, Eppujen biisiä leikkisästi lainaten. Näin bändin ensimmäisen kerran vuonna 1987, mutta viimeiselle kerralle en lopulta vaivautunut. Siitä hieman seuraavassa.
 |
| Eppu Normaalin 1980-luvun bändisetti Manserock-näyttelyssä Vapriikissa. |
Eppu Normaali oli bändi, jota inhosin yli kaiken. He lauloivat palvomani Elviksen kuolemasta, joka ei heitä liikuta. Tunne oli molemminpuolinen: minuakaan eivät Eput liikuttaneet. Pidin sitä junttien musiikkina enkä sietänyt kotimaista musiikkia ylipäätään. Isäni kerran viikossa kuuntelema Metsäradio aiheutti suuria puistatuksen ja inhon tunteita. Silloin vannoin itselleni, että suomalaista musiikkia en tule missään muodossa koskaan kuuntelemaan.
Kerran kotipaikkakunnalleni Pirkkalaan menevässä bussissa viereeni istui entinen peruskoulukaveri, joka oli juuri ostanut Eppujen tuoreen albumin, Kahdeksas ihme. Hän esitteli sitä tohkeissaan ja sanoi sen olevan aivan huippulevy. Otin levyn käteeni ja katselin sitä mukakiinnostuneena tuumaten, että varmaan ihan hyvä – samalla ajatellen, että ihme junttimusaa sinäkin kuuntelet.
Televisio ja radio olivat tulvillaan Eppuja. Katselin aina Mikko Alatalon juontamaa Hittimittari-ohjelmaa, jossa Eput nousivat lähes järjestään ykköseksi, mitä suuresti ihmettelin. Martti Syrjän venkoilu Pimeyden tango -videossa ärsytti erityisesti. Kunnes.
Lähdin tapani mukaan Pirkkahallin Hot Rock & Rock Show'hun katselemaan hienosti kustomoituja autoja toukokuussa 1987. Epuilla oli siellä keikka, valitettavasti. Aikani autoja kierrellessäni jäin kuitenkin sivummalle kuuntelemaan esiintymistä. Yhtäkkiä huomasin olevani täysin sen pauloissa. En ensinnäkään ollut uskoa korviani, että joku suomalainen bändi voi soittaa noin hyvin.
Erityisesti muistan Voi kuinka me sinua kaivataan -kappaleen. Syystä, että Aku Syrjän rumputomit jyrisivät ukkosen lailla väliosassa Martin kiljahdusten rikkoessa äänivallia. Lumouduin. Siltä seisomalta otin bussin Tampereen keskustaan ja kävin Anttilassa ostamassa uusimmat Eppu-cd:t: Kahdeksas ihme ja Valkoinen kupla. Kotiin päästyäni olin vähän pettynyt, koska ne eivät saundanneet niin dynaamisilta kuin juuri äsken kokemani keikka. Mutta olin jo myynyt sieluni.
|
| Anttilasta ostamani cd:t ovat edelleen tallella. |
Pari vuotta sitten vierailin Vapriikin Manserock-näyttelyssä, ja astuessani Eppu Normaali -osastolle jäin lasittunein silmin tuijottamaan Akun valkoista rumpusettiä. Nimittäin sillä hetkellä tajusin, että kyseessä oli varmastikin sama setti, jota hän soitti nähdessäni Eput Pirkkahallissa. Rumpusetti oli takuulla valkoinen, se on jäänyt erityisesti mieleeni. Asian vahvisti vielä kyltti, jossa luki Aku Syrjän käyttäneen rumpuja Eppu Normaali -kokoonpanossa 1980-luvulla. Nyt ne olivat museotavaraa. Mitä mainitsinkaan siitä ajan kulusta jutun alussa...
Mainittakoon vielä, että pari viikkoa tuon autonäyttelykeikan jälkeen singahdin Israeliin kesätöihin kibbutzille. Olin reissua varten äänittänyt ennakkoon nipun c-kasetteja, joiden joukosta tietenkin löytyivät myös Eppujen viimeisimmät levyt. Israelissa tutustuin erääseen hollantilaiseen kaveriin, joka tykästyi kovasti bändin musiikkiin, jota usein soittelin kämpässäni. Hän ei ymmärtänyt kappaleiden sanoista tuon taivaallista ja kyselikin aina, mistä niissä lauletaan. Murheellisten laulujen maa ei hänelle jostakin syystä oikein auennut. Lähtiessäni lahjoitin kasetin hänelle kotiinviemisiksi. Kansainvälistä vuorovaikutusta jo ennen internetiä, siis.
Seuraavan kerran näin Eput samassa paikassa eli Pirkkahallin Hot Rock & Rock Show'ssa toukokuussa 1993. Se ei enää säväyttänyt samassa määrin kuin ensimmäisellä kerralla. Kuinka se olisi voinutkaan? Vaikutus tuolloin ekalla kerralla oli niin valtaisa, että heidän kauttaan minulle avautui koko suomalainen musiikkikenttä. Se oli myös valaistumisen hetki silloiselle 18-vuotiaalle: aina voi laajentaa ymmärrystään ja ajattelutapaansa.
Nykyään kuuntelen jo humppaa, Olaa ja Jamppaa, ikään kuin ne olisivat aina soineet sisäisessä jukeboksissani. Erikseen on nostettava esille myös Vesa-Matti Loirin Eino Leino -tulkinnat, jotka otin välittömästi haltuun Eppu-ihastukseni jälkeen. Ne sitten viimeistään veivät suomalaisen mielenmaiseman syvään päätyyn. Metsäradiota en kuitenkaan ryhtynyt kuuntelemaan. Jostain oli raja vedettävä, ja se meni juuri siinä kohdassa.
Tietoisuus siitä, mitä Ratinan stadionilla tällä hetkellä tapahtuu, luo tietynlaista haikeutta rintapieleen. En lähtenyt konserttiin, koska ensinnäkin inhoan suuria massatapahtumia ja toisekseen halusin ehkä säilyttää nuoruusvuosieni kokemukset ainutlaatuisina.
Ikävuosien karttuessa olen sisäistänyt Kaikki häipyy, on vain nyt -kappaleen sanoituksen. Nuorena kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Sitten jossain vaiheessa kulkeminen täällä taittuu enemmän luopumisen puolelle, kunnes lopulta joudut luopumaan elämästäsi. Meillä oikeasti on vain tämä hetki.
Oli mielessäni elämäni olemattomuus
Kuun takaa mulle nauroi
ikuisuus
Ei huomista, ei eilistä
Vain tämän hetken voi nähdä
peilistä
Kiitos, Eput.