Minun täytyy tehdä tunnustus. Bruce Springsteenin arvostettu Nebraska (1982) -albumi on hänen alkupään tuotannosta itselleni se kaikkein etäisimmäksi jäänyt pitkäsoitto. Diggailuni alkoi 1980-luvun puolessa välissä Born In The USA (1984) -albumista, joka ilmestyi heti Nebraskan jälkeen, ja oli sen täydellinen vastakohta.
Jos Nebraskan tunnelma oli intiimiä ja tummasävyistä, ilman menestyshakuisuutta, niin BITU vastavuoroisesti oli räiskettä, ilotulitusta ja hittikimaraa. Sille meiningille luontaisen jatkumon tarjoilivat albumit Born To Run (1975), Darkness On The Edge of Town (1978) ja The River (1980), joten Nebraska jäi siinä ryhmässä auttamatta paitsioon. Enkä ole oikein koskaan löytänyt siihen samanlaista kosketuspintaa kuin edellä mainittuun kolmikkoon.
Kaikkien näiden vuosien aikana, ei levy ole montaakaan kertaa käväissyt soittimessa. Silti, sen kappaleet ovat vuosien varrella kasvaneet läheisiksi. Bruce on esittänyt niitä paljon keikoillaan ja verevät live-versiot ovatkin niitä, jotka vetoavat minuun eniten, hyvänä esimerkkinä Johnny 99 tai vaikkapa Helsingin olympiastadionilla heinäkuussa 2024 heitetty komea Reason to Believe.
Leffafanina olen myös törmännyt mieltä liikauttaviin yllätyksiin. Jotkut elokuvat saattavat jäädä elämään pääkoppaan vielä seuraavaksi päiväksi, vähän niin kuin joku voimakas yöllä nähty uni. Marion Cotillardin tähdittämä Luihin ja ytimiin (De rouille et d'os, 2012) oli sellainen. Kun State Trooperin (Trentemøller remix) kolkko kitariffi käynnistyy ja Brucen maaginen ääni täyttää tilan, nousee niskavillat pystyyn. Mikä täydellinen kappale elokuvaan ja mikä täydellinen ajoitus. Etenkin juuri tuollaisina hetkinä ymmärrän Nebraskan laulujen arvon.
Vaikka Springsteenin tuotannosta on aina löytynyt elementtejä, jotka liikkuvat syvissä vesissä, niin Nebraska on ainoa, jossa niiden parissa vietetään koko albumillinen. Se on synnytetty masennuskautena, ja se myös kuuluu. Springsteen on tuotantonsa äärellä omimmillaan toivoa luotsaavana ja elämää juhlistavana. Sen vuoksi Nebraskan poikkeava kokonaisuus ei ole ollut helppo sulatettava. Nebraska on kuitenkin rehellinen, siitä ei löydy tietoista pyrkimyksellisyyttä, se on riisuttu egoista ja tekopyhyydestä. Lohtua ja toivoakin löytyy, niitä ei vain tuoda valmiiksi pureskeltuina eteesi vaan sanat on oikeasti kuunneltava ajatuksella, ne on sisäistettävä ja ymmärrettävä mahdolliset metaforat.
Olisi tyhmää yrittää kiistää albumin merkitystä, koska se on yksi vankka peruspilari Springsteenin tuotannossa. Betonia. Ilman sitä, emme täysin kykenisi ymmärtämään lähes pyhää kolminaisuutta Bruce Springsteen, sanoma ja laulut.
Disney Plus -suoratoistopalvelu julkaisi äskettäin kuvatun neljäkymmentäviisiminuuttisen, jossa Springsteen esittää kaikki Nebraska-albumin kappaleet sen alkuperäisessä järjestyksessä. Esitys löytyy myös juuri julkaistulta Nebraska '82: Expanded Edition -boksilta. Onkin mukava, että meille, jotka eivät hintavaa boksia viitsi hankkia, on se nyt nähtävissä Disneyllä.
Virallinen FB-sivusto kertoi siitä seuraavaa:
"Bruce ei koskaan tehnyt kiertuetta albumin tiimoilta, mutta palasi siihen New Jerseyn Count Basie Center for the Artsissa vuonna 2025 – yli 40 vuotta myöhemmin – tarjoten tuoretta näkökulmaa live-esiintymisensä hienouksiin, samalla pysyen uskollisena alkuperäisten äänitteiden hengelle. Elokuva on kuvattu mustavalkoisena ja ilman yleisöä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Thom Zimnyn toimesta, ja Larry Campbellin ja Charlie Giordanon kevyellä säestyksellä. Elokuva esitetään ilman kerrontaa, kommentteja tai dialogia. 'Vain hahmojen äänet kuullaan', Bruce sanoi."
Kun katselin Pomon jo hieman kumaraisen olemuksen astuvan esiin teatterin kulisseista farkuissaan, ruutupaidassaan ja kärkiraudoilla varustetuissa cowboy-buutseissaan, tajusin minkälaista historiaa hän kantaa harteillaan. Hengitin syvään kunnioituksesta, ja samalla kun puhalsin ulos, siunailin ajan kulua. Toteutus on askeettinen. Maestro istuu tuolilleen, lähes tyhjälle lavalle ja aloittaa soiton. Eikä se katkea ennen kuin levyn viimeinen kappale Reason to Believe on kuultu.
Autius ja yksityinen ilmapiiri on taiten luotu. Yksinäiseksi Pomon tuskin itseänsä tarvitsi tuntea, koska pikaisesti laskettuna löytyy lopputeksteistä noin 175 nimeä. Takana maailman tähdellä luonnollisestikin on iso tuotantotiimi. Näennäisen niukasta esillepanosta huolimatta, on kaikessa springsteenmäinen tinkimättömyys vahvasti läsnä. Kustannuksissa tuskin on säästelty.
Mustavalkokuvaus on tyylikästä ja se tietenkin istuu albumin yleisilmeiseen. Se nostaa myös ahavoituneen artistin kasvojen ja käsien uurteet erityisen hyvin esiin, korostaen rouheiden ja koruttomien laulujen rakennetta ja tunnelmaa. Esityksistä ei oikeastaan mikään nouse kohokohdaksi. Kyse onkin kokonaisvaikutelmasta, jonka sisään asettuminen ja aistiminen on tässä tärkeintä.
Niin itse albumin kuin uuden videotaltioinninkin kuunteleminen vaatii ehdottomasti sen oikean hetken, sen jolloin kaikki sen sisältö vain tuntuu osuvan ja virtaavan lävitsesi. Usein se hetki löytyy yön pimeydestä ja sen hiljaisuudesta. Siellä levyn kummitteleva ilmapiiri ja hahmot, jotka ovat kadottaneet sielunsa ja etsivät syytä uskoa, heräävät henkiin. Yli 40 vuoden jälkeen alan lämmetä tälle hommalle.
Disney Plussalta löytyy nyt myös viime vuonna ensi-iltansa saanut elokuva Springsteen: Deliver Me from Nowhere. Kävin sen katsomassa ja jutun voit lukea MusaMestan sivuilta.