Chris Rea – Helsingin jäähalli 26.3.1990

Englantilainen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi Chris Rea (4.3.1951–22.12.2025) menehtyi kaksi päivää ennen jouluaattoa. Driving home for Christmas... Jännä, että usein lauluissa on enteellisiä elementtejä. Miettikääpä esimerkiksi George Michaelin ehkä suurinta hittiä Last Christmas... hän kuoli joulupäivänä. Ja juuri kun Rean kuoleman yhteydessä olin päässyt irti pohdinnastani, saapui suru-uutinen suuren tamperelaisen Pate Mustajärven pois menosta. Hänen viimeinen levytyksensä oli Ei vielä, jonka sanoitus kuuluu näin:

Uljaasti on viikatteesi terä tanassa

Mä taustapeilissäni sinut näin

Mä tiedän että nimeni on sun kirjassa,

Mutta siirrä sitä päivää eteenpäin

Hei kato mua, oon täynnä elämää

En mä oo menossa mihinkään.

Vanhaksihan tässä itsensä tuntee, kun näitä nuoruuden isoja nimiä kaatuu jatkuvasti. Mutta niin se vain menee, kukaan meistä ei tänne jää illistelemään. 

Rean kuoleman yhteydessä oli usein otsikoitu, että hän oli Driving Home for Christmas -hitistä tunnettu. Kappale julkaistiin singlen B-puolella jo 1986 ja pian sen jälkeen, vuonna 1988, kokoelmalla New Light Through Old Windows, joka sisälsi vanhoja biisejä uudelleen lämmiteltyinä. Ostin sen silloin heti ilmestyttyään. Kului vuosia ennen kuin joku ilmeisesti hokasi, että hei, tässähän on tämmöinen joulubiisi. Sen jälkeen se on ainakin Suomessa soinut jatkuvasti radiossa joulun aikaan ja siitä on tullut suosittu. Mutta itselle se oli perusbulkkikamaa jo lähemmäs 38 vuotta sitten. 

Mutta joo, aloitin tosiaan äijän diggailun noihin aikoihin, ja oikeastaan se lähti tuosta mainitsemani kokoelman edeltävästä levystä, Dancing with Strangers (1987). Se kolahti lujaa. Onneksi ostin levyn CD-formaatissa, koska vinyylinä se olisi nopeasti kulutettu loppuun. Tuollaista kiimaa jotain tiettyä artistia ja levyä kohtaan ei enää kykene näillä kilometreillä saavuttamaan, mutta tuolloin, nuoruuden innon myötävaikutuksella se vielä onnistui ihan luonnostaan. Samanlaisen kiiman koin Roy Orbisonin Mystery Girl (1989) -albumin kohdalla, mikä myös soi suorastaan pakkomielteisesti aikoinaan. Mutta se on eri tarina.

Lämpenin tälle möreä-ääniselle aikuisrokkarille niinkin paljon, että kävin Helsingin jäähallissa tsekkaamassa keikan maaliskuussa 1990. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta olin silloin, noin parikymppisenä, hyvinkin arka reissaamaan yksin (jos olen vieläkin vähän). Mutta Pirkkalan poika voitti pelkonsa ja lähti reissuun omin nokkinensa, koska silloiset kaverini eivät olleet kiinnostuneet Rean musiikista. Ja hyvinhän se meni. En oikeastaan paljoakaan enää matkasta muista, mutta jotenkin vain säädin itseni paikan päälle.

Olin ostanut lipun liian läheltä lavaa. Istuin muistaakseni viidennellä rivillä. Tuohon aikaan ei musiikin laadulla ollut niin väliä; pääasia oli, että sitä soitettiin KOVAA. En juurikaan nauttinut konsertista, koska korvani valuivat verta. Ja keikan jälkeen en kuullut mitään muuta kuin hyttysen, joka ilmeisesti oli ujuttautunut korvakäytävääni. Muistan myös, että lavan yläpuolella oli ufoa muistuttava iso härpäke, joka liikkui ja josta vilkkui valoja. En edes silloin ihan ymmärtänyt sen tarkoitusta, mutta se oli sen aikaista lavashow'ta. Vaikka itse keikka ei jäänytkään mieleen kovin sykähdyttävänä, niin olihan se kokemus ja ennen kaikkea voitto itsestä. 

Chris Rea oli tuolloin kiertueella uuden levynsä The Road To Hell (1989) -tiimoilta. Muistan, kun ostin kyseisen CD:n ja laitoin sen soittimeen, niin hetken päästä alkoi ämyreistä kuulua selkeällä suomen kielellä luettua liikennetiedotetta. Hämmennyin niin, etten oikein tiennyt, mitä tapahtui. Luulin, että radio oli jotenkin mennyt vahingossa päälle, ja aloin räplätä nappuloita, kunnes tajusin, että se kuuluu levyltä. Biisin alkuun oli lisätty suomalaista radiojuontoa. Kunnian oli saanut yksi ensimmäisistä suomalaisista paikallisradioasemista, Radio Ettan – Radio Ykkönen, ja juontaja Kaitsu Degerman (kuuntele juonto alapuolelta).

Muistuipa sellainenkin mieleen, että hain aikoinaan lehti-ilmoituksen kautta (silloin ei ollut nettiä) laulajan pestiä bändeihin. Se tosin loppui hyvin nopeasti siihen, kun kaikki halusivat vain soittaa punkkia ja heviä. Kyseiset genret eivät edustaneet aivan sitä, mitä olin ajatellut. No, kerran sattui niin, että olin taas yhdessä raskaampaa rokkia soittavan bändin koelaulussa, ja tauolla bändin jätkät juttelivat, että on se Chris Reakin ihan hirveätä paskaa. En sitten viitsinyt siinä kohdassa mainita, että olin juuri taannoin ollut kyseisen artistin konsertissa. Mutta siirrytäänpä sitten muutamaa astetta dramaattisempaan loppukaneettiin.

Kaksi kuukautta ennen konserttia olin ajanut pahan kolarin, ja kyydissä oli muitakin. Seurauksena oli yksi ruumiinvamma ja paljon henkisiä haavoja, mutta me kaikki selvisimme onneksi hengissä. Siinä vaiheessa kun kierit auton kanssa ympäri penkkaa, elämän ja kuoleman tilanteessa, paletti menee uusiksi. Myöhemmin sain takaisin onnettomuusauton mankassa soineen c-kasetin. Se oli pysähtynyt juuri The Road To Hell -kappaleen kohdalle. Läheltä piti.

Balladeista kasvoi rock Chris Rea tunnelmoi aikaa ja ikuisuutta – Helsingin Sanomien arvostelu keikasta, 28.3.1990 (maksumuurin takana)

Keikan biisilista:

The Road to Hell (Part 1)
The Road to Hell (Part 2)

You Must Be Evil
Texas
Joys of Christmas
Josephine
Working On It
You Warm and Tender Love
Looking for a Rainbow
On The Beach
Stainsby Girls
Ace of Hearts
Tell Me There's a Heaven

Encore:

Just Passing Through
Steel River
Let's Dance