Elettiin aikoja 1980-luvun puolivälissä, jolloin ramboiltiin, ja jos nyrkki osui otsaan Rocky-leffoissa, niin se kaikki edusti coolia maailmankatsomusta. Ronald Reagan oli Yhdysvaltojen presidentti. Sitä ihmeteltiin silloin. Miten entisestä Hollywood-näyttelijästä voi tulla presidentti? Nykyään moinen päivittely tuntuu hassulta. Katsokaa, minkälainen isäntä siellä Valkoisessa talossa nyt huseeraa.
Yksilötasolla kuitenkin tsekattiin vain leffaa, osteltiin nyrkkeilyhanskoja, alettiin kuntoilla ja nostella puntteja sen suurempia kuvioita miettimättä. Rocky-leffat olivat kovia juttuja identiteettiään rakentavalle nuorelle, kuten minulle. Kävin aikoinaan tsekkaamassa Rocky IV:n elokuvateatterissa kaksi kertaa. Teki Stallone mitä vain, niin se oli hienoa.
Amerikkaa luotsattiin tuolloinkin voittamattomana maailmanvaltana, etenkin Neuvostoliittoa, nykyistä Venäjää vastaan. Propagandakoneisto, jota myös Rocky IV edusti, oli Yhdysvalloilla paljon kehittyneempi ja tehokkaampi kuin kommunistista vastavoimaa edustavalla neuvostovallalla.
Jossain vaiheessa tulee ymmärrys ja kasvu. Että ei se välttämättä menekään ihan näin. Amerikka ei ehkä edustakaan kaikkea parasta maailmassa, eikä pirtelö ja hampurilainenkaan maistu enää samalta.
Minusta ei sitten lopulta kuitenkaan tullut jenkkiläistä elämäntapaa kritiikittä palvovaa kokoomuslaista. Eikä sen enempää vasemmistolaistakaan. Keskellä elän edelleen, ilman keskustalaisuutta, pyrkien ymmärtämään maailmaa omilla ehdoillani ja niillä vaatimattomilla avuilla, jotka minulle on annettu.