"Oi mikä ihana ilta..." laulaa J. Karjalainen vanhassa hittibiisissään, mutta ei tosin lauantai-iltana Tampereen Eteläpuistossa, vaikka laulun sanoitus olisi ollut napakymppi jo sijainninkin takia: "Hän katselee laivoja, jotka purjehtivat ohitse hiljaa..." Puiston yli on näkymä Pyhäjärvelle, jonka laineilta tosiaan voi keikan ohessa bongata monenlaista vesimenijää, aina saunalautasta lähtien. Sellainenkin siellä nähtiin.
Idyllisen ja vehreän lehdon keskellä sijaitseva alue oli mitä istuvin kehys j.karjalaistyyppisille sointukuluille. Myös ilmanala helli leppoisalla lämmöllään, joten puitteet olivat siis kaikin puolin kunnossa illan esitystä varten.
Paikkana Eteläpuisto oli eksoottinen, koska en ole käynyt siellä aiemmin katsomassa konsertteja. Musiikki kuitenkin oli tuttua, vaikka konsertin alkupuolella kuultiinkin itselleni outoja kappaleita useampikin. Ankkurinappi taisi tulla heti toisena biisinä, joka johdattikin mukavasti muistojen äärelle.
Laulusta tulee aina mieleen peruskoulun paras kaverini, joka yläasteella yhtäkkiä alkoi lauleskella kyseistä kappaletta. Ihmettelin vannoutuneena Elvis-fanina, ja kaverinikin siihen touhuun tehokkaasti aivopesseenä, että mistäs napeista sitä nyt lauletaan? Se oli kuulemma joku J. Karjalainen. Mustasukkaisuuden tunne läikähti sydämessä outoa tunkeilijaa kohtaan. Funtsin, että kuunnellaan me nyt vaan Elvistä, eikä mitään hömpänpompannappeja.
Eikä siitä kulunut aikaakaan, kun jo itsekin löysin tämän omaleimaisella saundilla, epäsuomalaisesti musiikkia nikkaroivan muusikon. J. Karjalainen ei sillä tapaa ole kuitenkaan koskaan henkilökohtaisesti kolahtanut, kuten esimerkiksi Eput, mutta on yhtälailla soinut ääninauhana elämän eri vaiheissa ja etenkin Suomi-rockin kulta-aikana 1980-luvulla.
Siitä päästäänkin aasinsillalla mainitulle vuosikymmenelle, jolloin olin edellisen kerran nähnyt Karjalaisen lavalla. Paikka oli Hot Rod Rock Show, Pirkkahallissa, Tampereella. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 1980-luvun loppua elettiin. Silloin en tullut varta vasten paikan päälle Karjalaisen takia, vaan siellä muistaakseni esiintyi samana päivänä myös Juice Leskinen.
Oli kuka oli ja meni miten meni, mutta mieleen on jäänyt se, että Karjalaisen esiintymisvuorolla oli yleisö lähes täysin kaikonnut muualle. Se on tänä päivänä käsittämätön ajatus, kun ajatellaan, mitä aikakautta silloin elettiin. Sen olisi pitänyt olla J. Karjalaisen menestyksen kuumimpia vuosia, mutta sali kaikui tyhjyyttään.
Muistan kuinka asetuin makuulle lattialle, kun kerran tilaa oli, nautiskelemaan musasta. Jotain sarkastisia kommentteja J. heitteli lavalta, yleisökatoon liittyen ja itseänikin alkoi vähän hävettää makoiluni lähes keskellä salia, minne maestro kohdisti aina välillä tuimia silmäyksiä. Mutta keikka oli hyvä.
Nyt, lähes 40 vuotta myöhemmin katselen samaa, jo aikoja sitten suosionsa vakiinnuttanutta artistia yleisömeren keskeltä, mikä koostuu useamman sukupolven edustajasta. Vetreä 69-vuotias omaa edelleen poikamaista charmia ja on pränikässä kunnossa. Sekään ei ole itsestäänselvyys. Asiaa ei ainakaan ole heikentänyt se seikka, että Karjalainen ei ole sen suuremmin lätrännyt viinan eikä muidenkaan päihteiden kanssa.
Kuten hänen rumpalinsa Janne Pekka Haavisto, joka oli kapuloissa tälläkin keikalla, on kertonut, että Jukka ei ollut ikinä "turojen" kaveri. Tarkoittaen sitä, että hän ei ennen eikä jälkeen keikkaa viihtynyt kaiken maailman siipeilijöiden ja selkään taputtelijoiden seurassa. Sen sijaa Topi Sorsakoskella niitä riitti, Haavisto kertoo, viitaten heidän ja Agentsien yhteiskiertueeseen 1980-luvulla.
Lausunnot löytyvät erinomaisesta YLEn dokumentista J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii, joka hyppäsi aivan sattumalta silmieni eteen päivä Eteläpuiston konsertin jälkeen selatessani Areenaa. Vuonna 2018 valmistunut, reilu tunnin kestävä katsaus artistin musiikkiin ja sanoituksiin on pieteetillä toteutettu. Kuinkas muuten, kun ohjelman toimittajan nimen kohdalla lukee Pekka Laine. Tsekkaa ihmeessä.
Eteläpuiston konsertin loppupuoli olikin lähes pelkkää hitti- ja klassikkokimaraa, biisejä sen erityisemmin mainitsematta – kaikkihan ne tietävät. Ja Karjalainen bändeineen silminnähtävästi viihtyi lavalla, koska encorekin kesti lähes puoli tuntia. Paikalta poistui varsin tyytyväisen näköinen yleisö, meikäläinen heidän joukossaan.