Käsikirjoittajaparin Steven Bochcon ja Michael Kozollin luomus, tv-sarja Hill Street Blues todella räjäytti potin – jos ei aluksi katsojamäärillä mitattuna, niin ainakin mitä vahvimmin uudistajana. Se modernisoi pelkän kyttäsarjagenren sijaan koko televisiodraaman muotokielen. Sarja käytännössä aloitti television toisen kulta-ajan, sillä laadukas tv-tuotanto ei suinkaan alkanut Sopranosista, Breaking Badista tai mistään vampyyreihin tai zombeihin liittyvästä. Nykyaikaisen television historia alkoi Hill Street Bluesista.
|
| Sain vihdoin hankittua pitkään haaveilemani Hill Street Blues -dvd-boksin. Sarkaa on kynnettävänä 34 dvd-levyn verran, mutta en voisi kuvitella mieluisampaa urakkaa. Paketti sisältää kaikki 146 jaksoa ja lisäksi myös bonusmateriaalista koostuvan dvd:n. Ohessa tulee informatiivinen kirjanen. Insidepulse.com-sivuilta voit lukea boksin arvostelun. |
Vuosina 1981–1987 Yhdysvalloissa esitetty sarja kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, joka on säilynyt suuremmilta ajan hampaan puremilta. Siitä löytyy edelleen erityislaatuista raikkautta, tuoreutta, mukaansatempaavuutta, yllätyksellisyyttä ja roolihenkilöiden aitoutta.
Kestävyyteen on vaikuttanut sarjan dokumentaarinen tyyli. Tuolloin vielä harvinainen käsivarakameroiden käyttö ja pitkät kamera-ajot loivat aidon ja realistisen tunnelman:
"Levoton kuvaustapa sai todennäköisesti vaikutteita paitsi uutisjournalismista myös Robert Altmanin ja muiden omaleimaisten ohjaajien elokuvista; nämä ohjaajat suosivat käsivarakameraa perinteisen sommittelun ja kaavamaisten otosten sijaan. Nykyään voitaisiin helposti väittää tyylin karanneen täysin käsistä ja tulleen niin ylikäytetyksi, että katsojat kaipaavat pahoinvointipusseja – ja Hill Street saattaa nykymittapuulla vaikuttaa lähes kesyltä – mutta aikanaan se raivasi uusia uria pitkälti hyppimällä ja polkemalla niitä luovasti. Tyyli oli erottamaton osa sisältöä ja antoi sarjalle sellaisen tunnelman ja luonteen, jollaista ei muissa televisio-ohjelmissa nähty.", kerrotaan dvd-boksin kirjasessa.
Suomen tv-esitykset:
Vuosina 1983–1988 sarjaa esitettiin YLE:n TV2-kanavalla. Se vakiinnutti paikkansa suomalaisten torstai-iltojen laadukkaana myöhäisillan draamana (yleensä klo 21–22 aikoihin). Vuosina 1995–1996 sarja näytettiin kokonaisuudessaan uusintana MTV3-kanavalla. Viimeisin esitys on vuodelta 2008, jolloin ruotsinkielinen YLE FST5 (myöhemmin YLE Fem) aloitti sarjan uusintakierroksen.Poliiseja ei kuvattu virheettöminä sankareina, vaan heillä oli omia ongelmia, kuten alkoholismia ja ihmissuhdekriisejä, kuitenkaan unohtamatta huumoria, jota oli taidokkaasti upotettu kaiken tuon keskelle. Kyseessä ei siis todellakaan ollut mikään valmiiksi pureskeltu, siisti ja helppoihin ratkaisuihin sortuva sarja, vaan se haastoi katsojan eikä aliarvioinut sitä. dvd-boksin lehdykästä löytyvä luonnehdinta kuuluu seuraavasti:
"Hill Street laittoi hahmonsa (ja katsojansa) tiukkoihin, intensiivisiin ja toisinaan traumaattisiinkin koetuksiin tuomalla parhaaseen katseluaikaan ajatuksen tunnin mittaisesta draamasta, joka sisälsi useita eri tarinakaaria; ne limittyivät ja kietoutuivat toisiinsa viikosta toiseen – ei saippuaoopperan tapaan, vaan kuin yksityiskohtainen, dynaaminen ja vivahteikas tarinoiden kudelma, jolla oli syvyyttä ja painoarvoa. Jotkin kaaret kestivät kuusi viikkoa, toiset vain yhden tai kaksi; rakenne oli uudenlainen, ja se teki Hill Streetistä mieluisan kohteen katsojille, jotka olivat kyllästyneet parhaan katseluajan tiukkaan ennakoitavuuteen. Tutkimme yhdessä uutta maailmaa, ja se oli täynnä mullistavia löytöjä."
Esittelytekstin on kirjoittanut kirjailija Tom Shales, Pulitzer-palkittu tv-kriitikko, joka työskenteli Washington Postissa 39 vuotta.
Sarjassa seurattiin myös poikkeuksellisen suurta määrää erilaisia hahmoja poliisipäälliköstä katupartioihin ja asianajajiin. Casting oli enemmän kuin onnistunut. Roolien rikkaus, erilaisuus ja ennen kaikkea inhimillisyys loivat kiehtovuutta ja samaistumispintoja sarjaa kotisohvilta seuraaville.
Kukapa meistä silloisista sohvaperunoista ei muistaisi sellaisia persoonallisuuksia kuin kylmänviileää poliisipäällikkö Frank Furilloa (Daniel J. Travanti) ja hänen kaunista ja kovapintaista aisapariansa, asianajaja Joyce Davenportia (Veronica Hamel)? Monen mieleen ovat jääneet myös kuumakalle, mutta hellyttävä poliisi Andy Renko (Charles Haid) sekä Henry Goldblume (Joe Spano), kriisitilanteiden sovittelija niin kadulla kuin konttorissakin.
Unohtaa ei sovi myöskään sympaattista ylikonstaapelia Phil Esterhausia (Michael Conrad), omalaatuista ja koomista, piippua polttavaa erikoisjoukkojen johtajaa Howard Hunteria (James B. Sikking) tai sarjan rakastetuinta hahmoa Mick Belkeriä (Bruce Weitz) – tuota monissa peitetehtävissä kouliintunutta, koiran lailla murisevaa, aggressiivista, mutta kuitenkin herkkää, empaattista ja uskollista ystävää. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Onko vastaavaa, näin moniulotteista hahmogalleriaa sen jälkeen nähty enää missään?
Tuosta joukosta vain Michael Conrad ei pysynyt mukana sarjan alusta sen päättymiseen saakka. Syöpä vei hänen henkensä vuonna 1984. Menetys oli musertava isku, joka kirjoitettiin osaksi tarinaa ja joka järkytti niin katsojia kuin Conradin näyttelijäkollegoitakin. Juuri Conrad aloitti jokaisen jakson pitämällä aamupalaverin (”Roll Call 6:53 a.m.”) ja lausui sanat, joista tuli nopeasti sarjan tunnuslause: ”Let's be careful out there.”
Lue myös Ilta-Sanomien artikkeli: Muistatko Hill Street Bluesin? Näin legendaarisen poliisisarjan tähdille kävi
Hill Street Blues sijoittuu fiktiiviseen, nimeämättömään amerikkalaiseen suurkaupunkiin, jonka tapahtumapaikan sarjan luojat Bochco ja Kozoll muotoilivat yhdistelmäksi Chicagon, Buffalon ja Pittsburghin kaltaisia urbaaneja teollisuuskeskuksia.
Aitouden saavuttamiseksi tuotannossa hyödynnettiin eri kaupunkien todellisia elementtejä. Sarjan lopputekstienkin aikana näkyvä poliisiasema oli oikeasti Chicagon Maxwell Streetin asema, ja myös partioautojen väritys matki suoraan sikäläisiä viranomaisia. Sarjan nimi puolestaan sai inspiraationsa Pittsburghin maineikkaasta Hill District -alueesta.
Käytännön syistä tuotanto jaettiin kahtia, sillä ulkokohtaukset kuvattiin pääosin Chicagossa, kun taas sisä- ja studiokohtaukset tehtiin Los Angelesissa. Tämä eri kaupunkien elementtien sekoittaminen loi sarjaan yleispätevän amerikkalaisen metropolin tunnelman, joka tarjosi uskottavan taustan poliisipiirin raadolliselle arjelle.
Joka jakson alussa kuultava tunnari on ehkä kaikkien aikojen suosikkini tv-sarjojen tunnusmusiikeista. Myönnän, että 1970- ja 80-luvuilla niihin kynäiltiin lukuisia upeita teoksia, mutta tämä kyseinen sävellys jotenkin vain aina lumoaa yksinkertaisuudellaan. Rakastan tietenkin myös itse sarjaa, ja sen vuoksi halusinkin paneutua aiheeseen tällä kertaa hieman syvemmin.
Joskus mestariteokset syntyvät silmänräpäyksessä: Mike Post sävelsi tunnusmelodian pianolla vain noin kolmessakymmenessä minuutissa Steven Bochcon pyynnöstä. Kappaleen ytimeksi muodostui kahden virtuoosin kohtaaminen, sillä säveltäjän oman herkän pianonsoiton rinnalle astui arvostettu jazz- ja fuusiokitaristi Larry Carlton, jonka sähkökitarasoolo sinetöi teoksen klassikkojen joukkoon.
Siihen asti poliisisarjoja oli hallinnut kaavamainen resepti: funk-rytmit pauhasivat, torvet törähtivät jännityksen merkiksi ja tempo piiskasi katsojan sykettä. Post kuitenkin kieltäytyi toistamasta samaa kaavaa. Hän halusi katsoa virkamerkin takana olevaa ihmistä. Hän loi jotain odottamatonta: hidastempoisen, miltei surullisen ja syvän tunteikkaan melodian. Se oli Postin tietoinen kapina perinteitä vastaan.
Sävellys ei pyrkinytkään pönkittämään sankaritarinoita, vaan se heijasti puhtaana sarjan rouhean realistista kuvausta poliisien karusta arjesta. Hän halusi musiikin kantavan sitä lohduttomuutta ja väsymystä, jota poliisit kokivat pitkien vuorojensa jälkeen kaduilla. Kun ruudussa välähti sarjan nopeatempoinen ja lähes räjähdysmäisen kiihkeä maailma, Mike Postin tunnussävelen melankolinen tyyneys asettui sitä vasten – luoden sille täydellisen vastakohdan. Palaset olivat loksahtaneet paikoilleen.
Mike Post loi urallaan useita muitakin hittitunnareita (kuten The Rockford Files, A-Team, NYPD Blue ja Law & Order), mutta Hill Street Blues säilytti paikkansa yhtenä hänen arvostetuimmista töistään. Brittiläinen rock-yhtye The Who jopa julkaisi vuonna 2006 kappaleen nimeltä Mike Post Theme kunnianosoituksena säveltäjälle.
Suomessa kappaletta on soitettu ahkerasti radiossa, ja muun muassa kotimaiset instrumentaali- ja rautalankayhtyeet ovat tehneet siitä omia sovituksiaan keikkaohjelmistoihinsa. The Crash -yhtyeen palkittu Still Alive -musiikkivideo on yksi Suomen tunnetuimmista Hill Street Blues -tribuuteista.
Elokuussa 1981 singlenä julkaistu, pianovetoinen instrumentaalikappale oli valtava hitti ja nousi parhaimmillaan Billboardin Hot 100 -singlelistalla peräti sijalle 2. Se on poikkeuksellinen saavutus instrumentaaliselle tv-sarjan teemalle. Vuoden 1982 Grammy-gaalassa kappale voitti kaksi palkintoa: parhaan pop-instrumentaalin esityksen (Best Pop Instrumental Performance) ja parhaan instrumentaalisävellyksen (Best Instrumental Composition).
Itse sarja sai seitsemän kauden aikana 98 Emmy-ehdokkuutta. Daniel J. Travanti ja Michael Conrad olivat ainoat, jotka saivat palkinnon: Travanti pääosa-Emmyn ja Conrad sivuosa-Emmyn.
Musiikilla on ainutlaatuinen voima toimia aikakoneena, joka tempaisee irti nykyhetkestä sekunnin murto-osassa. Kun sarjan tunnusmusiikin ensimmäiset, kaihoisat pianosävelet alkavat soida, Moderni arki katoaa, ja huomaan istuvani olohuoneessa, jota hallitsevat ruskean eri sävyt ja paksun kuvaputkitelevision vaimea surina. Muistan, miltä tuntui nousta paikaltaan vaihtamaan kanavaa – niitä kun oli vain kaksi, eikä kaukosäätimestä osattu vielä edes haaveilla.
Ilmassa leijuu taas se sama, voimakas nahkasohvan tuoksu. Kun korjaat asentoasi, kuulet korvissasi sen tutun, terävän narinan, jonka sohvan pinta päästi liikahtaessa. Ikkunassa riippuvat ohuet, läpinäkyvät verhot, joiden kuosin läpi siivilöityvä valo piirtää kuvioita kokolattiamatolle. Se on niin elävä muistijälki, että tuntuu kuin voisi vain kääntää päätään ja nähdä vilauksen ihmisistä, jotka silloin istuivat kanssani saman ruudun ääressä.
Samalla rintaa alkaa puristaa. Se on se tuttu, haikea ahdistus – tunne siitä, että tuo aika on peruuttamattomasti takana. Mutta se on hyvää, puhdistavaa ahdistusta. Sitä pitääkin olla, muuten et ole kulkenut nostalgian viitoittamaa polkua perille asti – sinne, missä tuo tunne jalostuu lopulta lohduttavaksi voimaksi.
Minä uskon, että musiikki on suurta, jos kuulija jossakin vaiheessa onnistuu tavoittamaan häivähdyksen iäisyyttä ajan ikkunan läpi. – Einojuhani Rautavaara