Rock on saavuttanut eläkeiän jälkeisen elämän. Pomo eli Bruce Springsteen muistuttaa meitä siitä, että meillä on vain tämä hetki, ei yhtään sen enempää. Lokakuussa 2024 ensi-iltansa saanut, Thom Zimnyn ohjaama Road Diary dokumentoi legendan ja hänen uskollisen E Street Bandinsa paluuta areenoille.
Disney+:ssa ja Hulussa katsottavissa oleva puolitoistatuntinen dokumentti toimii suorana jatkona Springsteenin omaelämäkerralliselle sarjalle, johon kuuluvat aiemmat dokumentit Letter to You (2019) ja Western Stars (2020).
Kyseessä oli ryhmän ensimmäinen maailmankiertue kuuteen vuoteen, ja se ulottui Helsingin Olympiastadionille asti.
Matka kohti Olympiastadionia alkaa kuitenkin perinteisissä merkeissä, sillä Road Diary noudattelee turhankin tuttua kaavaa. Aluksi dokumentissa seurataan bändin starttivaikeuksia ja harjoituksia, joissa karistetaan kuuden vuoden tauon ja koronasulkujen tuomaa ruostetta. Esimerkiksi rumpali Max Weinberg ja basisti Garry Tallent tuskailevat alkuharjoitusten hitaiden tempojen kanssa.
Samalla käydään läpi bändin yli 50-vuotista historiaa arkistomateriaalien avulla, jotka ulottuvat aina vuoden 1975 Lontoon Hammersmith Apollon keikkaan saakka. Vanheneminen ja kuolema ovat oleellinen osa dokumentin rakennetta. Edesmenneiden jäsenten, kuten saksofonisti Clarence Clemonsin ja urkuri Danny Federicin, poismeno jättää bändiin korvaamattoman aukon ja varjostaa yhteistä tekemistä.
Vaikka reilun puolentoista tunnin mittainen teos on viihdyttävä, se kärsii osittain hampaattomuudesta. Teos tuntuukin toisinaan vain taidokkaasti kuvatulta mainosvideolta. Katsojalle tarjoillaan runsaasti lähikuvia hurmiossa olevista faneista sen sijaan, että kurkistettaisiin aidosti verhon taakse.
Dokumentti ei kuitenkaan täysin vaikene vaikeista asioista. Springsteenin aviopuoliso Patti Scialfa puhuu kameran edessä avoimesti ja koskettavasti vuonna 2018 diagnosoidusta verisyövästään, joka piti hänet poissa osalta keikoista. Se on pysäyttävä hetki, joka ahdistavasta luonteestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tuo tarinaan syvää inhimillisyyttä.
Sen sijaan Springsteenin omista vatsahaavavaivoista vaietaan, vaikka ne siirsivät osan keikoista tulevaisuuteen. Laulaja totesikin myöhemmin haastattelussa, ettei pitänyt vaivaa "elokuvan arvoisena" aiheena.
Parasta antia ovat Pomon omat filosofiset pohdiskelut dokumentin loppumetreillä. Kun Bruce avaa sitä, miten hän rakentaa settilistansa draaman kaaren kuvaamaan elämää, menetystä ja yhteisöä, katsoja ymmärtää, miksi nämä stadionkeikat ovat monelle melkein uskonnollisia kokemuksia.
Vanhojen herrojen keskinäinen kemia ja Little Stevenin nimittäminen bändin kapellimestariksi ”vasta 40 vuotta myöhässä” tuovat mukaan juuri oikean määrän lämpöä ja huumoria.
Road Diary ei kuitenkaan ole elämän rajallisuuden teemoistaan huolimatta mikään surumarssi, vaan tyylikäs kunnianosoitus musiikille ja puoli vuosisataa kestäneelle ystävyydelle. Dokumentti on kaupallisesta luonteestaan huolimatta antoisa katsomiskokemus kaikille, jotka ovat koskaan löytäneet lohtua rock'n'rollista. Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka aika on rajallinen, intohimo omaan tekemiseen voi pitää ihmisen elossa ja liekeissä loppuun saakka.